Itse hän kirjaimellisesti toteutteli tätä ohjelmaansa. Hän rakenteli historiallisia — usein myöskin sangen epähistoriallisia — näyttämöjä, joilla liikkui uljasryhtisiä, komeanimisiä sankareita ja sankarittaria, kullankulisevaa, hopeanhelisevää joukkoa, muodottoman rumien epäsikiöitten rinnalla; niissä esiintyy korkealentoista paatosta, suuria aatteita matalien, matelevien ajatuksien ohella, epäitsekästä uhrautuvaisuutta petomaisten pyrkimyksien kanssa taistellen, — kaikkialla vallitsee mitä jyrkin vastakohtaisuuden laki, muodollisesti surkastuneessa kääpiömäisessä ruumiissa saattaa asua hellä isänmieli ja päinvastoin uljaassa sankarissakin ilmetä pohjaltaan inhimillisesti heikko sielu. Keskiaikainen mystiikka verhoo kaiken, tikarit ja väkipuukot välähtelevät, myrkkyä tihkuu milloin miltäkin taholta, hämärä kattaa näyttämön, pimeyden töitä tehdään, salamat singahtelevat ja ukkonen jyrisee. Mutta kaikesta tuntee, että voimakas henki liikuttelee näitä henkilöitä, että koskaan tyhjentymätön mielikuvitus on luonut täyteläisiä, väkevästi tuntevia ihmisiä, oikeita renessanssihahmoja.

Hugon teoksista lienevät suomalaiselle yleisölle tuttuja romaanit "Kurjat" (kaksi osaa) ja "Parisin Notre-Dame" sekä näytelmä "Lucretia Borgia". Nyt suomennettu "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä" (alkuperäisen ensimäinen painos ilmestyi v. 1829) on kirjallisuuden ilmeisimmin tarkoitusperäisiä teoksia. Sen kärki on suunnattu etupäässä kaikkia tuomareita ja tuomitsevaa joukkoa kohtaan, se on ihmistuskaa tuntevan sydämen huuto kaikille inhimillisesti ajatteleville joukoille, se on kuvaus — värikäs kuvaus — sielullisista kärsimyksistä, joita kuolemaantuomittu saa tuta ennenkuin mestauskirves kiduttavan odotusajan jälkeen katkaisee hänen kaulansa. Se ei ole suoranainen romaani, siinä ei ole juonta, ei liioin dramaattista toimintaa; se on kosteitten vankilanmuurien sisällä elettyä elämää, jonka loppuna alati häämöttää aavemainen, kahden korkean patsaan välissä heilahteleva kolrniokirves.

Kuolemahan on meidän jokaisen osamme, mutta että se saapuu tuolla tavalla, toisen käden kautta, lain säätämänä rangaistuksena, katkaisemaan kaikki mahdollisuudet totiseen parannukseen, yllätyksenä vielä sittenkin, vaikka kuuteen viikkoon ei ole mitään muuta ajatellutkaan kuin sitä, tulee typistämään ruumiin, jossa asuu voimakas elämänhalu, halu nähdä aurinkoa, nauttia kukista, hoivata pikku Marieta, — siinä on yhteiskuntaelämän huutavin kierous. Minkä rikoksen kuolemaantuomittu lieneekin tehnyt — se ei kuulu asiaan — ei yhteiskunnan antama tuomio silti ole moraalisesti oikea teko. Tahdotaan muka siten poistaa yhteiskunnasta sille vaaralliset ainekset. Eivätkö vankilan vahvat muurit riitä? Yhteiskunta tahtoo kostaa ja rangaista. Kuka ihminen on oikeutettu riistämään toiselta ihmiseltä elämän? Edelleen: mestaus on muka varoittavana esimerkkinä muille. Milloinka on millään mestauksella ollut siveellisesti kohottava ja kasvattava tulos, ja miksikä teloitukset viime aikoina on yhä enemmän ja enemmän suoritettu salassa?

Ja eikö ole ihmisarvoa alentavaa, että on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä on lähettää toisia ihmisiä mestauslavalle, palkattuja virkamiehiä, jotka pitävät henkilökohtaisena kunnia-asianaan olla oikeussalissa järkähtämättöminä, veristä loppua vaativina tuomareina, vaikka muuten voivat olla helliä isiä, hyviä puolisoita? Entä tuomitut? Toiset on yhteiskunta itse johtanut rikoksen teille. He eivät ole saaneet tietoa oikeasta ja väärästä. Heidän erheensä on kohtalon, ei heidän. Rikoksentekijää tuomitessaan yhteiskunta iskee kuoliaaksi usein myöskin viattomia, mestatun lapsia, omaisia. Kuolemaantuomitun sieluntila? Siitähän yhteiskunta pitää huolen lähettämällä tuomitun luo sielunpaimenen, jonka palkattuna toimena on valmistaa tuomittua eroamaan elämästä ja vahvistaa häntä nousemaan pyövelin rattaille. Ovatko kaikki tuomitut samanlaisia, joihin kaikkiin tehoo sama, sadasti toistettu kehoituspuhe?

Tällaisiin arkoihin, särkeviin kohtiin tahtoi Hugo teoksellaan iskeä, kuten hän alkutekstin toiseen painokseen v. 1832 kirjoittamassaan laajassa esipuheessa selittelee. Ja vaikka kuolemantuomio onkin useimmista sivistysmaista poistettu, elää sitä kannattava ajatus yhä, eikä se ole Suomenkaan rikoslaista kirjaimellisesti hävinnyt. Hugo antaa kuolemaantuomitun puhua. Hetki hetkeltä, päivä päivältä, viikko viikolta me saamme seurata niitä mielialoja, jotka ailahtelevat tuomitun ajatuksissa. Hän tietää mikä häntä odottaa, mutta eihän hän vielä voi kuolla, ei ainakaan sillä tavalla, ja toivottomimpinakin hetkinään hän yhä toivoo, toivoo armahdusta, vielä silloinkin kun hänet sidottuna viedään mestauslavan kupeelle. Ja vaikka monesti kyselemmekin, minkä rikoksen hän on tehnyt ja vaikka emme kyselyymme vastausta saakaan, — kun kirjailija on tahtonut täten antaa esitykselleen yleispätevyyttä, — silti me teoksen luettuamme yleensä ymmärtänemme, että kirjoittaja on oikeassa vaatimuksessaan: "Pois kuolemanrangaistus!" Tähän suuntaan ainakin on kehitys kulkenut, kuten sanottu, vaikkakin tämä teos ensin ilmestyessään nostatti mitä kiivaimpia vastaväitteitä ja vanhan järjestelmän puolelle on vieläkin jäänyt suuren kirjailijan oman kansan enemmistö.

Suomentaja.

1.

Bicêtre.

Kuolemaan tuomittu!

Jo viisi viikkoa olen elänyt tuon ajatuksen parissa, alati yksinäni sen kera, alati tuntenut sen jäätävää läheisyyttä, alati sortumaisillani sen painon alle.