Joskus, sillä minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut enemmän vuosia kuin viikkoja, olin ihminen sellainen kuin kuka tahansa muukin. Jokaisella päivällä, jokaisella tunnilla ja hetkellä oli oma ajatuksensa. Nuori ja rikas henkeni oli tulvillaan mielikuvia. Se huvittelihe sallimalla minun kieritellä niitä yhtä toisensa jälkeen, järjestyksettä ja loputtomasti kirjailemalla ehtymättömin arabeskein tätä karkeata ja vähäistä elämän ainesta. Ne olivat nuoria tyttöjä, häikäisevissä viitoissaan, voitettuja taisteluja, näyttämöjä elämää ja valoa tulvillaan, ja jälleen nuoria tyttöjä ja yöllisiä synkkiä kävelyjä kastanjain tuuheitten oksien alla. Mielikuvituksessani oli ainaista juhlaa. Saatoin ajatella mitä tahdoin, olin vapaa.
Nyt olen vanki. Ruumiini on raudoin kytketty vankikoppiini, henkeni on yhden ainoan ajatuksen kahleissa. Hirveän, verta tihkuvan, leppymättömän ajatuksen. Minulla on vain yksi ajatus, yksi vakaumus, yksi kiinnekohta: kuolemaan tuomittu!
Mitä puuhailenkin, se on aina mukana, tuo helvetillinen ajatus, painajaisena vierelläni, yksinään ja kateellisena, karkoittaen kaiken huvin, painaen minua hyisillä käsillään, kun tahdon kääntää päätäni tai sulkea silmäni. Se sukeltautuu kaikkiin niihin muotoihin, joihin henkeni tahtoo sitä paeta, se sekoittuu hirveänä kertona kaikkiin minulle lausuttuihin sanoihin, se takertuu mukanani koppini iljettäviin ristikkorautoihin; se vaivaa minua valveilla, vaanii minua kouristuksenomaisessa unessani, ja unikuvissani saa se mestauskirveen piirteet.
Kavahdan unestani sen seurassa ja sanon itsekseni: — Ah, se olikin vain unta! — Ja kas, tuskin ovat raskaat silmäni auenneet selvästi näkemään tuon kirotun ajatuksen kirjoitettuna minua ympäröivään hirveään todellisuuteen, kostean ja hiostuttavan koppini liuskakiville, yölamppuni kalpeihin säteisiin, karkeakuteisiin palttinavaatteisiini, vartijasoturin synkkiin muotoihin, jonka kypärä välähtelee rautaristikon takaa, kun jo olen kuulevinani äänen kuiskaavan korvaani: kuolemaan tuomittu!
2.
Oli kaunis elokuun aamu.
Kolmena päivänä minun juttuani käsiteltiin, kolmena päivänä nimeni ja rikokseni saivat katselijalauman aamuisin koolle kinastelemaan oikeussalin penkkisijoista, niinkuin korpit kiistelevät haaskan ympärillä, kolmena päivänä koko tuo tuomarien, todistajien, asianajajien, syyttäjien aavelauma kierteli ja kaarteli ympärilläni, milloin hullunkurisena, milloin verentuntuisena, mutta aina synkkänä ja kohtalokkaana. Kahtena ensimäisenä yönä en ollut voinut nukkua, sillä tuska ja kauhu olivat minut vallanneet; kolmantena ikävä ja väsymys olivat tuudittaneet minut uneen. Sydänyöllä olin jättänyt valamiehet neuvottelemaan. Minut oli raahattu vankikoppini oljille ja olin heti vaipunut sikeään uneen, unohduksen uneen. Ne olivat ensimäisiä levonhetkiä pitkästä aikaa.
Syvä uneni oli yhä vielä sikeimmillään, kun minua tultiin herättämään. Tällä kerralla ei riittänyt vartijan raskas astunta, ei hänen raudoitettujen saappaittensa kolina, ei avainkimppunsa kalina, ei salpojen rasahtava ratina: hänen täytyi minut horroksista havahduttaakseen huutaa karkealla äänellä korvaani ja ravistaa kovalla kädellään minua olkapäistä: — Nouskaahan toki! — Avasin silmäni, nousin unenhoureissani istumaan. Samassa näin koppini ahtaasta ja korkeasta ikkunasta läpikäytävän päässä sen kaistaleen taivasta, jota minun oli suotu katsella, näin sen kellervän häivähdyksen, josta pimeään tottuneet silmät osaavat niin hyvin tuntea auringon. Rakastan aurinkoa.
— Tulee kaunis ilma, — sanoin vartijalle.
Hetken hän seisoi vastaamatta, tietämättä oikein, kannattiko tässä ruveta haastelemaan; hieman väkinäisesti hän sitten murahti: