— Voipa tulla.
Olin liikahtamatta, henkeni oli vielä puolinukuksissa, suu hymyili; silmä tuijotti tuota suloista kultahohdetta, joka väikkyi lattialla.
— Ulkona on kaunis päivä, — toistin.
— Niin on, — vastasi mies minulle; — teitä odotetaan.
Nämä harvat sanat palauttivat minut äkkiä todellisuuteen niinkuin nuora katkaisee perhosen lennon. Näin äkkiä kuin kirkkaassa valaistuksessa synkän oikeussalin, tuomarien veripunaisiin viittoihin sonnustautuneen puoliympyrän, kolme riviä typertyneitä todistajia, lavitsani kummassakin päässä seisovat vartiosotilaat, mustien pukujen vilahtelevan, ja huoneen hämyssä joukon liikahtelevan, ja niiden kahdentoista lautamiehen, jotka olivat minun nukkuessani valvoneet, suuntaavan katseensa minuun.
Nousin; hampaani kalisivat, käteni vapisivat, en tiennyt mistä ottaa vaatteet, jalkani pettivät. Ensi askeleella horjahtelin kuin liiaksi kuormitettu kantaja. Seurasin silti vartijaa.
Molemmat poliisit odottelivat minua kopin ovella. Pantiin jälleen käsiraudat. Niissä oli pieni monimutkainen lukkolaite, joka huolellisesti suljettiin. Sallin sen tapahtua; sehän oli vain kone, joka yhdistettiin toiseen koneeseen.
Kuljimme sisäpihan yli. Raikas aamutuuli virkisti minua. Kohotin pääni. Taivas oli sininen, ja auringon lämpimät säteet, pitkien savupiippujen katkaisemina, valahtivat suurina valolaikkoina korkeille muureille ja vankilan hämäriin kolkkiin. Oli todella kaunis päivä.
Nousimme vastassa olevat portaat, sivuutimme erään käytävän, sitte toisen, sitte kolmannen; sitten aukeni matala ovi. Lämmin, sorinan täyttämä ilmavirta tuoksahti kasvoilleni; se oli oikeussalissa olevan joukon hengitystä. Astuin sisään.
Ilmestyessäni saliin syntyi aseiden ja äänten hälinää; penkkejä siirreltiin kolisten. Väliaidakkeet natisivat, ja kulkiessani tuon avaran salin poikki kahden, sotilaiden reunaaman väkijoukkomuurin läpi minusta tuntui kuin olisin ollut keskus, johon kiinnitetyt säikeet saivat kaikki nuo ammottavat ja uteliaina kumartuneet kasvot liikehtimään.