Samassa huomasin, että rautoja ei enää ollut käsissäni, mutta en voinut muistaa, milloin ja kuinka ne oli otettu pois.
Nyt syntyi syvä hiljaisuus. Olin saapunut paikalleni. Joukon hälinän tauotessa tuli hiljaisuus myöskin minun ajatuksiini. Ymmärsin äkkiä selvästi sen, mitä tähän asti olin hämärästi aavistellut, — että ratkaiseva hetki oli tullut ja että olin kuulemassa tuomiotani.
Selittäköön ken voi, mutta tuo vastikään syntynyt ajatus ei minua kauhistuttanut. Ikkunat olivat auki, kaupungin ilma ja häly pääsivät esteettä ulkoa sisälle; sali oli valoisa kuin hääjuhlaa varten; iloiset auringonsäteet loivat sinne tänne kirkkaita ristikuvioita, milloin ehjiä lattialle, milloin mutkaisia pöydille, milloin säröisiä nurkkauksiin; ja ikkunoiden kiiltävistä lasipinnoista heijasti jokainen säde ison kultatomu-särmiön.
Salin perällä istuvat tuomarit olivat tyytyväisen näköisiä, nähtävästi hyvillään siitä, että olivat voineet lopettaa istunnon näin pian, Puheenjohtajan piirteissä, joita ikkunaruudusta heijastuva säde lievästi valaisi, oli jotakin tyyntä ja hyvänsävyistä, ja muuan asessori pakinoi miltei hilpeänä, kaulustaan silloin tällöin oikoen, sievän, punahattuisen naisen kanssa, joka erikoisesta suosiosta oli saanut paikan hänen taakseen.
Lautamiehet vain näyttivät kalpeilta ja masentuneilta, mutta se lienee johtunut väsymyksestä, sillä he olivat valvoneet koko yön. Jotkut haukottelivat. Ei mikään heidän piirteissään ilmaissut miehiä, jotka vastikään olivat päättäneet kuolemantuomion; ja näiden kunnon kansalaisten asenteista en voinut muuta päätellä kuin että he himoitsivat päästä nukkumaan.
Minua vastapäätä oleva ikkuna oli selkoselällään. Kuulin kukkasmyyjien rantalaiturilla naureskelevan; ja ristipöydällä seisova pieni keltainen kasvi, aivan uiden auringon säteissä, leikki muurin halkeamassa sihajavan tuulen kanssa.
Kuinka saattoi mikään synkkä ajatus pistää esiin tuollaisista suloisista aistimuksista? Hengittäessäni ilmaa ja aurinkoa minusta tuntui mahdottomalta ajatellakaan muuta kuin vapautta; toivo alkoi säteillä minussa niinkuin päivä ympärilläni; ja luottaen siis odotin tuomiotani niinkuin odotetaan vapahdusta ja elämää.
Nyt ilmestyi asianajajani. Häntä juuri odotettiin. Hän oli vastikään syönyt aamiaisensa, huolellisesti ja hyvällä ruokahalulla. Asetuttuaan paikalleen hän kumartui puoleeni hymyillen.
— Toivon hyvää, — hän virkkoi minulle.
— Niinkö? — vastasin mieli kevyenä ja niinikään hymyillen.