Jospa edes tietäisin kuinka kaikki päättyy ja kuinka tuolla ulkona kuolema saapuu! mutta kauheata, en tiedä.
Sen nimi on hirveä enkä ollenkaan ymmärrä, kuinka olen tähän asti siitä voinut kirjoittaa ja puhua.
Noiden kymmenen kirjaimen yhdistelmä, niiden ulkomuoto ja ilme on omiaan herättämään kuvottavaa ajatusta ja sillä onnettomuutta parantavalla lääkärillä, joka sen keksi, oli kohtalokas nimi.
Kuva, jonka tästä inhottavasta sanasta olen luonut, on epäselvä, määrittelemätön, mutta silti synkkä. Jokainen äänne on kuin jonkun koneen osa. Panen niistä kokoon ja hajoitan ne lakkaamatta ajatuksissani hirveän telineen.
En uskalla tehdä yhtään kysymystä siitä, mutta kamalaa on olla tietämättä minkälainen se on, kuinka siinä menetellään. Minusta tuntuu, että siinä on jonkinlainen vipulaite ja että täytyy laskeutua vatsalleen… — Ah! Tukkani harmaantuu jo ennenkuin pääni putoakaan!
28.
Olen sen silti kerran nähnyt.
Kuljin eräänä aamupäivänä yhdentoista tienoissa vaunuilla Grève-torin yli. Äkkiä ajoneuvot pysähtyivät.
Torilla oli kansaa. Pistin pääni ulos. Joukko oli täyttänyt Grève-aukean ja läheiset kadut, ja naisia, miehiä, lapsia seisoi rintavarustuksen edessä. Päitten yläpuolella kohosi jonkinlainen punaisesta puusta kyhätty lava, jota kolme miestä oli viimeistelemässä.
Samana päivänä piti muuan kuolemaantuomittu teilattaman, ja paraikaa pystytettiin konetta.