Kello on kymmenen.

Oi minun pikku tyttö-raukkaani! Vielä kuusi tuntia ja minä olen kuollut: Olen saastainen lihakasa, joka on heitetty patologisen laitoksen kylmälle pöydälle; pää, joka erikseen lohotaan, ruumis, joka toisaalla leikellään; sitte jälelle jäänyt sullotaan ruumisarkkuun ja kaikki siirtyy Clamartiin.

Kas näin kohtelevat isääsi nämä ihmiset, joista kukaan ei minua vihaa, jotka kaikki minua säälivät ja tahtoisivat minut pelastaa. He surmaavat minut. Ymmärrätkö sitä, Marie? kylmäverisesti surmaavat minut, juhlallisesti, yhteisen hyvän vuoksi! Ah! suuri Jumala!

Pikku raukka! Isäsi joka sinua niin rakasti, isäsi joka suuteli sinun hentoa, valkeata ja tuoksuvaa kaulaasi, joka taukoamatta silitteli sinun silkkihienoja kiharoitasi, joka otti sinun kauniin, pyöreän pääsi käsiensä väliin, joka hypitti sinua polvillaan, ja iltaisin risti kätesi Jumalaa rukoilemaan!

Mitä sinusta nyt tulee? Kuka sinua rakastaa? Kaikilla sinunikäisilläsi on isä, sinulla ei. Kuinka voit totuttautua, lapseni, pois päivänvalosta, joululahjoista, leluista, namusista ja suukkosista? — Kuinka vieroittaudut, onneton orpo, juomasta ja syömästä?

Oh! Jospa nuo tuomarit vain olisivat nähneet sinut, sievän pikku Marieni! he olisivat ymmärtäneet, etteivät voisi surmata kolmivuotiaan lapsen isää.

Ja kun hän kasvaa isoksi, jos hän niin kauan elää, kuinka hänen silloin käy? Hänen isänsä nimi säilyy Pariisin kansan muistissa. Hän saa punastuen hävetä minua ja nimeäni: häntä halveksitaan, tuupitaan minun tähteni, minun, joka rakastan häntä kaikella sydämeni hellyydellä. Oi rakas pikku Marieni! Onko aivan totta, että joudut häpeämään ja kammoamaan minua?

Kurjaa minua! Minkä rikoksen olenkaan tehnyt ja minkä rikoksen saankaan sovittaa yhteiskunnalle!

Oh! Onko aivan varmaa, että ennen päivän loppua heitän henkeni? Onko aivan varmaa, että se olen minä? Onko tuo huutojen melu, jonka kuulen ulkoa, tuo hälisevä kansanvuo, joka jo kaduilla virtailee, nuo poliisit, jotka hankkiutuvat lähtemään kasarmeistaan, tuo mustapukuinen pappi ja tuo toinen mies, jolla on punaiset kädet, ovatko ne kaikki minua varten? minäkö siis hetken perästä kuolen? minäkö, joka olen tässä, elän, liikun, hengitän, istun tämän pöydän ääressä, joka muistuttaa mitä hyvänsä pöytää ja vallan hyvin voisi olla muualla, minäkö siis, se minä, jota voin koskettaa ja jonka tunnen olevan, ja jonka vaatteet ovat tuollaisissa laskoksissa!

27.