Tänä aamuna olin pyörällä päästäni. Jaksoin hädin tuskin kuunnella, mitä hän minulle puheli. Hänen sanansa tuntuivat minusta tyhjiltä ja pysyin välinpitämättömänä; sanat rapisivat kuin tuo kylmä sade jäätyneelle ikkunanruudulleni.
Mutta hänen nyt palatessaan vaikutti hänen läsnäolonsa silti hyvältä. Sanoin itsekseni, että hän oli sittenkin ainoa ihminen, joka oli todella ihminen minulle. Ja hän herätti minussa kiihkeän janon kuulla hyviä ja lohduttavia sanoja.
Me istahdimme, hän tuolille, minä vuoteeni laidalle. Hän virkkoi:
"Poikani". — Tämä sana avasi sydämeni. Hän jatkoi:
— Poikani, uskotko Jumalaan?
— Uskon, isäni, — vastasin.
— Uskotko pyhään katoliseen, apostoliseen ja roomalaiseen kirkkoon?
— Täydestä sydämestä, — vastasin hänelle.
— Poikani, — hän jatkoi, — sinulla on epäilijän ilme.
Sitten hän alkoi puhua. Hän puhui kauan, hän sanoi paljon. Kun hän luuli sanoneensa kaikki, hän nousi ja katsahtaen minuun ensimäistä kertaa koko keskustelun aikana hän kysyi:
— No siis?