Vakuutan kuunnelleeni aluksi uteliaana, sitten tarkkaavasti ja lopulta nöyränä.
Nousin niinikään.
— Herra, — vastasin hänelle, — jättäkää minut, pyydän.
Hän kysyi minulta:
— Koska tulen takaisin?
— Ilmoitan siitä teille.
Hän lähti pahastumatta, mutta ravistaen päätänsä ikäänkuin sanoakseen:
— Jumalaton.
Ei, niin syvälle kuin olenkin vajonnut, jumalanpilkkaaja en silti ole, ja Jumala on todistajani, että uskon häneen. Mutta mitä tuo vanhus minulle sanoi? ei mitään tunnetta herkyttävää, ei mitään tarttuvaa, ei itkuun vaativaa, ei mitään sieluun osuvaa, ei mitään sellaista, mikä hänen sydämestään olisi haastanut minun sydämelleni, ei mitään, mikä hänestä olisi siirtynyt minuun. Päinvastoin jotakin hapuilevaa, ytimetöntä, kaikkeen ja kaikkialle sovellettua; mahtipontista missä olisi pitänyt olla syvää, latteaa missä olisi pitänyt olla yksinkertaista; jonkinlainen tunteileva saarna ja jumaluusopillinen joiku. Silloin tällöin joku latinankielinen ote — pyhästä Augustinuksesta, pyhästä Gregoriuksesta, mistä lieneekään ollut. Ja hän tuntuikin latelevan jo pariinkymmeneen kertaan saneltua läksyä, kertaavan sellaista tehtävää, joka pelkästä hokemisesta oli hivumassa piirteettömäksi. Ei katsetta hänen silmistään, ei korostusta hänen äänessään, ei kädenliikettä.
Ja kuinka olisi voinutkaan olla toisin? Tämä pappi on vankilan vasituinen sielunpaimen. Hänen toimenaan on lohduttaa ja neuvoa, hän elää siitä. Vangit, sairaat ovat hänen kaunopuheisuutensa pontimia. Hän heitä ripittää ja auttaa, koska se kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Hän on vanhennut johtaessaan ihmisiä kuolemaan. Aikoja sitten hän on tottunut siihen mikä toiset saa värisemään; hänen valkoisiksi jauhoitetut hiuksensa eivät enää nouse pystyyn kauhusta, kaleerit ja mestauslavat ovat hänelle jokapäiväisiä kohtaloita. Hän on tylstynyt. Hänellä on varmaankin muistiinpanovihko, ne ja ne sivut kaleerivankeja, ne ja ne kuolemaantuomittuja varten. Hänelle tietenkin ilmoitettiin eilis iltana, että hänen piti seuraavana päivänä kello silloin ja silloin käydä katsomassa erästä vankia; hän kai kysyi, oliko se kaleerivanki vai kuolemaantuomittu; ja hän valikoi sivun, ja sitten hän tuli. Siitä johtuu, että ne, jotka lähetetään Toulouiin, ja ne, jotka viedään Grève-torille, ovat hänelle yhtä ja hän heille samaa.