Ja sitten tapahtui jotakin naurettavaa.
Vanha kunnon vartiosotilaani kutsuttiin pois: paatuneen itsekkäänä en tullut edes puristaneeksi hänen kättään. Toinen asetettiin tilalle, matalaotsainen, häränsilmäinen, typeräeleinen mies.
En pannut häneen aluksi vähääkään huomiota. Käänsin selkäni oveen päin, istahdin pöytäni ääreen, yritin virkistää otsaani sitä kädellä sivellen, ja ajatukset sekottivat järkeni.
Kevyt kosketus olkapäilleni sai minut kääntämään pääni. Siinä oli se uusi sotilas, jonka kera olin yksin.
Jokseenkin seuraavia sanoja hän käytti minua puhutellessaan:
— Rikollinen, onko teillä hyvä sydän?
— Ei, — vastasin.
Vastaukseni jyrkkyys näytti hämmentävän hänet. Sitten hän jatkoi arkaillen:
— Ei kukaan ole ilkeä pelkästä ilkeyden halusta.
— Miksikä ei, — sanoin. — Ellei teillä ole muuta sanottavaa, niin jättäkää minut. Mitä tahdotte?