— Eikö muuta! — hän kiljahti nyhtäisten auki univormunss ylimmät napit.
Nousin tuoliltani. Tarkkasin hänen liikkeitään, sydämeni takoi. Olin jo näkevinäni porttien aukenevan sotilasunivormun edestä ja pihan, kadun ja Oikeuspalatsin jäävän taakseni.
Mutta hän kääntyi pian minuun päin epäröivän näköisenä.
— Ah! Ettehän vain aikone täten paeta täältä?
Ymmärsin, kaikki oli turhaa. Tartuin silti viimeiseen keinoon, hyödyttömään ja hyvin tolkuttomaan.
— Vaikkapa niinkin, — sanoin hänelle, — mutta sinun onnesi on taattu…
Hän keskeytti minut.
— Hoo, ei suinkaan! Entä minun numeroni! Jotta ne tuottaisivat onnea, pitää teidän olla kuollut.
Lysähdin jälleen tuolilleni, mykkänä, entistänikin epätoivoisempana, turhia toivottuani.
33.