Suljin silmäni, peitin ne käsilläni ja koetin unohtaa, unohtaa nykyhetken menneeseen. Uneksiessani palautuivat yksitellen lapsuuteni ja nuoruuteni muistot mieleeni, ne olivat lempeitä, tyyniä, nauravia kuin kukkien teriöt aivojani jäytävien mustien ja sekavien ajatusten kuilun partaalla.
Olin jälleen lapsi, iloinen ja terve koulupoika, leikin, juoksin, huusin veljieni kera sen koskemattoman puutarhan suuressa, vehmaassa siimeksessä, jossa ensimäiset vuoteni vierivät, entisessä nunnien kävelypuistossa, jota Val-de-Gracen jylhä tuomiokirkko lyijyisellä kiireellään varjoaa.
Ja neljää vuotta myöhemmin olin siellä vielä, yhä lapsena, mutta nyt uneksivana ja intohimoisena. Yksinäisessä puistikossa oli myöskin nuori tyttö.
Siellä oli pieni espanjatar, suuret silmät, muhkea tukka, ruskea ja hieno hipiä, punaiset huulet ja ruusuiset posket, neljäntoista vuotias andalusiatar, Pepa.
Äitimme sallivat meidän juoksennella yhdessä: teimme kävelymatkoja.
Meitä kehoitettiin leikkimään, ja me haastelimme, — me, jotka olimme samanikäiset, mutta eri sukupuolta.
Ei ollut kuitenkaan vielä vuotta kulunut siitä, kun me karkelimme, kiistasimme yhdessä, kun kinastelin Pepitan kanssa omenapuun kauneimmasta hedelmästä, näpäytin häntä, jos hän löysi linnunpesän. Hän itki; minä sanoin: "Se oli sinulle oikein". Ja molemmat juoksimme valittamaan äideillemme, jotka toruivat meitä ääneen ja kiittelivät hiljaa.
Mutta nyt hän nojautui käsivarteeni ja minä olin kovin ylpeä ja kovin nöyrtynyt. Me kuljimme hitaasti ja puhuimme hiljaa. Hän pudotti nenäliinansa; minä nostin sen maasta hänelle. Kätemme vavahtivat toisiansa koskettaessaan. Hän puheli minulle pikkulinnuista, tähdestä joka tuikkii taivaan rannalla, puiden taakse laskeutuvasta korallinpunaisesta auringosta tai koulutovereistaan, puvustaan ja helyistään. Me haastelimme viattomista asioista ja punehduimme molemmat. Nuoresta tytöstä oli tullut nuori nainen.
Sinä iltana — oli kesäehtoo — me olimme kastanjain katveessa, puutarhan pohjukassa. Kävelimme lopulta mitään puhumatta; pitkän vaitiolon jälkeen hän hellitti äkkiä käteni ja sanoi: "Juoskaamme!"
Näen hänet yhä vieläkin, hän oli aivan mustissa, hän suri isoäitinsä kuolemaa. Hänen aivoihinsa sävähti lapsen ajatus. Pepa oli jälleen Pepita, hän virkkoi minulle: "Juoskaamme!"