Ja hän syöksyi juoksuun hentoine vartaloineen, joka oli kuin mehiläisen ruumis, ja hänen pienet jalkansa vilahtelivat puolisääreen hameenhelman alta. Minä takaa ajamaan, hän pakenemaan. Juoksun huima sai hänen kaulurinsa aukeamaan, ja minä näin hänen ruskean ja raikkaan selkänsä.
Olin suunniltani. Sain hänet kiinni vanhan sortuneen kaivon reunalla, tartuin häntä vyötäisiltä, voittajan oikeudella, ja panin hänet istumaan nurmipenkille. Hän ei vastustellut. Hän oli hengästynyt ja nauroi. Minä olin vakava ja katselin hänen mustien ripsien verhoamia ruskeita silmiään.
— Istuhan tuohon, — hän sanoi minulle. — On vielä valoisaa, lukekaamme jotakin. Onko sinulla kirjaa mukanasi?
Minulla oli toinen osa Spallanzanin matkakertomusta. Avasin sen umpimähkään, istuuduin hänen vierelleen, hän nojasi minun olkapäähäni, ja me aloimme lukea kumpikin hiljaa, samaa sivua. Ennenkuin lehteä käännettiin hänen täytyi aina odottaa minua. Minun älyni ei ollut niin nopsa kuin hänen.
— Oletko lopettanut sivun? — hän virkkoi minulle, joka tuskin olin päässyt alkuunkaan.
Päämme sattuivat yhteen, hiuksemme sekaantuivat toisiinsa, hengähdyksemme tapailivat toisiaan, ja yhtäkkiä huulemme yhtyivät suutelemaan.
Kun jälleen aloimme lukea, oli taivas jo tähdittynyt.
— Oh, äiti, äiti! — hän huudahti kotiin tultuamme; — jospa tietäisit kuinka me juoksimme.
Minä olin vaiti.
— Et virka mitään, — sanoi äiti minulle; — olet surullisen näköinen.