Sydämessäni oli paratiisi.
Se oli ilta, jonka muistan koko elämäni.
Koko elämäni!
34.
Jossain löi kello. En tiedä mikä; kuulen huonosti kellon iskut.
Korvissani pauhaa urkujen humina; viimeiset ajatukset niissä suhisevat.
Tänä viimeisenä hetkenä, jolloin vielä voin koota ajatuksiani, tulee rikokseni kauheana kuvana mieleeni; mutta minä tahtoisin katua vielä hartaammin. Enemmän tunsin tunnonvaivoja ennen kuolemantuomiotani, mutta sen jälkeen on tuntunut siltä kuin riittäisi aivoissani tilaa vain kuoleman ajatuksille. Ja kuitenkin tahtoisin katua oikein täydesti.
Kun olen hetken unelmoinut menneisyydestä ja palaudun siihen kirveeniskuun, jonka pitäisi kohtsiltään lopettaa kaikki, minä taas vavahdan kuin uudesta ajatuksesta. Ihana lapsuuteni, ihana nuoruuteni! kultainen alku taipaleella, jonka loppupää on verinen. Silloisen ja nykyisen välillä on verivirta, toisen verta ja omaa vertani.
Jos joskus luetaan elämäntarinaani, johon kuului monia viattomuuden ja onnen vuosia, ei hevin voisi uskoa todeksi sitä kurjaa vuotta, jonka rikos alotti ja jonka lopettaa rangaistus; se vuosi ei sovellu edeltäjiinsä.
Ja — kurjat lait, kurjat ihmiset! — minä en kuitenkaan ollut paha!
Oh! kuolla jonkun hetken perästä ja ajatella, että vuosi sitten samana päivänä olin vielä vapaa ja puhdas, että olin syyskävelyillä, että harhailin puitten alla ja kuljin varisseilla lehdillä.