On outoa, että herkeämättä ajattelen kuningasta. Teen kaiken voitavani, ravistelen päätäni, mutta alati puhelee ääni korvaani:

— Tässä samassa kaupungissa, tänä samana hetkenä eikä kaukana sinusta, toisessa palatsissa on ihminen, jonka kaikkia ovia niinikään vartioidaan, yksinäinen ihminen kuten sinäkin kansan seassa, se vain eroa, että hän on yhtä korkealla kuin sinä alhaalla. Hänen elämänsä on kauttaaltaan — minuutti minuutilta — kunniaa, suuruutta, nautintoa, huumaa. Kaikki hänen ympärillään on rakkautta, kunnioitusta, ihailua. Korkeimmatkin äänet hiljenevät häntä puhutellessaan, ylpeimmätkin otsat painuvat hänen edessään. Silkki ja kulta vain välkähtelevät hänen silmiensä edessä. Tällä hetkellä hänellä on jokin ministerikokous, jossa kaikki mukautuvat hänen tahtoonsa; tai hän suunnittelee paraikaa huomista metsästystä, tai täniltaisia tanssiaisia, varmana että juhla alkaa määräaikana, ja antaen toisten suorittaa hänen nautintojensa työtaakan. Ja silti on tämäkin ihminen lihaa ja luuta kuten sinäkin! — Ja saadakseen yhdessä hetkessä luhistumaan hirveän mestauslavankin ja antaakseen sinulle takaisin kaiken, elämän, vapauden, omaisuuden, perheen, hänen tarvitsisi vain tällä kynällä kirjoittaa nimensä seitsemän kirjainta erään paperiliuskan alalaitaan tai tulla vaunuillaan sinun rattaitasi vastaan! — Ja hän on hyvä eikä hän ehkä parempaa pyytäisikään, ja kuitenkaan hän ei kuulu koko asiaan!

41.

No niin! Odottakaamme rohkeasti kuolemaa, ottakaamme tuo hirveä ajatus molempiin käsiimme, tutkikaamme sitä kasvoista kasvoihin. Vaatikaamme se tilille siitä mitä se on, ottakaamme selville, mitä se meistä tahtoo, käännelkäämme sitä kaikilta tahoilta, ratkaiskaamme sen arvotus, luokaamme ennakkosilmäys hautaan.

Minusta on kuin silmät suljettuani näkisin valtavan kirkkauden ja valomeriä, joilla henkeni liitelee ilman päämäärää. On kuin taivas saisi hohteensa omasta olemuksestaan ja tähdet olisivat siinä kuin mustia laikkuja, — olematta enää ihmissilmien näkemiä kultatäpliä mustalla silkkipohjalla ne näyttävätkin mustilta pilkuilta kultakankaalla.

Tai paremminkin, kurjaa minua, se onkin ehkä pohjaton, hirvittävä kuilu, jonka seinät ovat mustiin verhotut, ja johon minä lakkaamatta vajoan ja jonka pimennoissa näen ihmismuotojen vilahtelevan.

Tai vieläkin selvemmin, havahduttuani putouksesta, olenkin ehkä tasaisella ja kostealla kentällä, harhailen pimeässä ja liikun kuin ihmispää, joka pyörii eteenpäin. Minua on raju tuuli riepoittelevinaan, ja olen silloin tällöin iskeytyvinäni toisiin niinikään pyöriviin ihmispäihin. Lätäköt ja purot ovat tulvillaan jotakin outoa ja haaleata nestettä, kaikki pimenee. Kun pyörivät silmäni osuvat katsomaan ylös, näkevät ne vain tumman taivaan; jossa riippuu raskaita pilviä toinen toisensa niskalla ja etäällä taivaan pohjassa suunnattomia savupatsaita, jotka ovat mustempia kuin ympäröivä pimeys. Ne näkevät yössä vilahtelevia punervia tuikkuja, jotka lähetessään muuttelehtivat tulilintusiksi. Ja tällaista jatkuu äärettömiin.

Hyvinkin myös saattavat joinakin pimeinä talviöinä Grève-torin vainajat kokoontua samalle paikalle, miltä ovat lähteneet. Se on kalvakasta ja veristä joukkoa, ja minä olen tietysti mukana. Ei ole kuuta, ja kaikki haastelevat hiljaisella äänellä. Kaupungintalokin on lähellä tummine julkisivuineen, sahaharjaisine kattoineen ja kellotauluineen, joka ei sääli ketään meistä. Paikalla on myöskin helvetin giljotiini, jolla pahahenki teloittaa mestaajan; kello on neljä aamulla. Me puolestamme olemme katselevaa joukkoa.

Näin saattaa olla. Mutta jos kuolleet sinne saapuvat, missä asussa he tulevat? Kuinka he esiintyvät epätäydellisine ja typistettyine ruumiineen? Kumman he valitsevat? Pääkö vai päätön ruumis siinä kummittelee?

Ah! mitä kuolema tekee sieluillemme? minkä muodon se niille antaa? ottaako se siitä jotakin vai antaako sille jotakin? ja mihin se sen vie? lainaako se sille joskus ruumiin silmät, jotta se voi nähdä maahan ja itkeä?