Ystäväni olivat kuulleet myöskin. Kuuntelimme tarkemmin: oli kuin lukkoa olisi väännetty auki, oli kuin salpaa olisi hiljaa sahattu poikki.
Siinä kaikessa oli jotakin jäätävää: pelkäsimme. Arvelimme, että varkaita oli tunkeumassa talooni, näin myöhäisenä yön hetkenä.
Päätimme mennä katsomaan. Nousin, otin kynttilän. Ystäväni seurasivat minua perättäin.
Kuljimme viereisen makuusuojan kautta. Vaimoni nukkui siellä lapsineen.
Sitten saavuimme saliin. Ei mitään. Muotokuvat olivat liikkumattomina kultaisissa kehyksissään punaisilla seinäverhoilla. Minusta vain näytti, ettei salista ruokasaliin vievä ovi ollut tavallisella paikallaan.
Astuimme ruokasaliin; teimme siellä kierroksen. Minä kuljin ensimäisenä. Eteisen ovi oli lujasti lukittu, ikkunat samoin. Saavuttuamme uunin eteen huomasin, että liinavaatekaappi oli auki ja että sen ovi oli käännetty seinää vasten kuin suojaksi.
Se kummastutti minua. Arvelimme, että joku piileskeli oven takana.
Tartuin ovenripaan sulkeakseni kaapin: se ei liikahtanutkaan. Ällistyneenä tempasin voimakkaammin. Se kääntyi äkkiä ja me näimme pienen eukon, riippuvin käsin, suljetuin silmin, liikkumatonna seisomassa ja kuin nurkkaukseen litistyneenä.
Tuossa kaikessa oli jotakin kamalaa, ja hiukset nousivat pystyyn päässäni. Kysyin vanhukselta:
— Kuka olette?