Kaupungintalo!… — Olen siis täällä. Se ilkeä matka on kuljettu. Tori on tuossa, ja ikkunan alla aaltoilee tuo kauhea joukko, räyhäten, nauraen, minua odottaen.
Olin itseäni hyvin karkaissut, hermojani lujitellut; rohkeus petti sittenkin. Kun näin päiden yläpuolella kahden patsaan välissä nuo kaksi punaista käsivartta, joiden yläpäässä häämötti musta kolmiokirves, masentui miehuuteni. Pyysin saada lausua viimeisen tahtoni. Minut sijoitettiin tänne ja on menty hakemaan jotakuta kuninkaallista lakimiestä. Odotan häntä, näin voitan aikaa. Seuraavaa on tapahtunut: Kello löi kolme, minulle tultiin ilmoittamaan, että hetki on tullut. Vavahdin aivan kuin olisin ajatellut muita asioita viimeiset kuusi tuntia, viimeiset kuusi viikkoa, kuusi kuukautta. Ilmoitus tuli minulle yllätyksenä.
Minut kuljetettiin halki käytävien, alas rappusia. Minut työnnettiin kahden alikerran oven kautta synkkään, matalaan holvikattoiseen huoneeseen, johon sateinen ja usvainen päivä hädin tuskin pääsi. Keskellä salia oli tuoli. Minut pantiin sille istumaan. Istuin.
Oven vierillä ja pitkin seiniä seisoskeli ihmisiä; paitsi pappia ja poliiseja oli lisäksi kolme muuta miestä.
Yksi heistä, suurikokoisin, vanhin, oli lihava ja punakka. Hänellä oli päällystakki ja kolmikolkkahattu. Se oli hän.
Se oli teloittaja, giljotiinin palvelija. Muut kaksi olivat hänen palvelijoitaan.
Istuuduttuani tuolille nuo kaksi muuta lähestyivät minua, takaa niinkuin kissat; sitten tunsin äkkiä kylmän raudan hiuksillani ja sakset kitisivät korvissani.
Summittain leikatut hiukseni putosivat kasoina olkapäilleni, ja kolmikolkkaniekka korjasi ne hellästi suurella kädellään. Ympärillä supistiin.
Ulkoa kuului kovaa tohinaa ikäänkuin ilma olisi vavahdellut. Luulin sitä ensin joen kohinaksi, mutta naurunhohotuksista ymmärsin sen olevan joukon melua.
Muuan nuori mies, joka seisoi ikkunan ääressä kirjoittamassa lyijykynällä muistikirjaansa, kysyi eräältä vartijalta, miksikä suoritettua toimitusta sanottiin.