— Armahdus! Armahdus minulle! — toistin. — Tai armosta vielä viisi minuuttia! Ken tietää? Ehkä saan armahduksen! On hirveätä kuolla sillä tavoin, minun ikäisenäni! Onhan usein nähty, että armahdus saapuu viimeisessä silmänräpäyksessä. Ja kukapa saa armahduksen, herra, ellen minä?
Tuo kauhea pyöveli! Hän lähestyi tuomaria ja sanoi tälle, että mestauksen täytyi tapahtua määrähetkellä, että se hetki oli käsillä, että hän oli kaikesta vastuussa, että ulkona sitäpaitsi satoi, ja se uhkasi ruostuttaa…
— Ah, säälikää minua! Yksi ainoa minuutti odottaakseni armahdusta! Tai minä puolustaudun! Minä puren!
Tuomari ja pyöveli poistuivat. Olen yksin. — Yksin kahden poliisin seurassa.
Oh! Tuota kauheata joukkoa hyenanhuutoineen! — Kukapa tietää, vaikka pääsisinkin sen kynsistä? vaikka vielä pelastuisinkin? vaikkapa saisin armahduksen?… On mahdotonta, etten saisi armahdusta!
Ah! Niitä kurjia! Olen kuulevinani askelia portaissa…
KELLO NELJÄ.
End of Project Gutenberg's Kuolemantuomitun viimeinen päivä, by Victor Hugo