Vasemmallani näin vain joen toisella puolella Notre-Damen tornin, joka täältä katsottuna peittää toisen tornin. Se oli se torni, jossa liehui lippu. Siellä oli paljon väkeä, ja he varmaankin näkivät hyvin.
Rattaat vierivät, vierivät yhä, ja myymälät vilahtelivat ohi ja kyltit seurasivat toisiaan, kirjoitetut, maalatut, koristellut, — ja kansa nauroi ja polki katukivitystä, ja minua vietiin kuin unissakävijää.
Äkkiä myymäläjono, joka tähän asti oli silmiäni askarruttanut, loppui torinkulmaukseen: roskaväen huudot muuttuivat valtavammiksi, kirkuvammiksi, ilakoivammiksi; rattaat pysähtyivät äkkiä ja minä olin tupertua kasvoilleni niiden pohjalle. Pappi kiiruhti auttamaan minua. — "Rohkeutta!" hän mutisi. — Rattaitten perään pystytettiin tikkaat; minulle tarjottiin käsivarsi, astuin maahan, astuin askeleen, olin astua toisen, mutta en voinut. Kahden patsaan välissä näin hirveän esineen.
Oh! siinä oli todellisuus!
Pysähdyin kuin jo iskun saaneena.
— Minä haluan laatia viimeisen selitykseni, — huudahdin heikosti.
Minut tuotiin tänne.
Pyysin saada kirjoittaa paperille viimeiset toiveeni. Käteni irroitettiin, mutta nuora on yhä valmiina, ja muu odottaa tuolla alhaalla.
49.
Joku tuomari, komisarius, maistraatinjäsen mikä lieneekin ollut, saapui. Rukoilin häneltä armahdusta, kädet ristissä ja polvillani. Hän kysyi minulta, kohtalokkaasti hymyillen, siinäkö kaikki mitä minulla oli hänelle sanottavaa.