— Vapiset vilusta, poikani? — kysyi pappi minulta.
— Niin, — vastasin.
Enkä vain vilusta.
Sillalta päästyämme kuulin naisten surkuttelevan nuoruuttani.
Olimme saapuneet kohtalokkaalle kadulle. Aloin taas nähdä, kuulla. Kaikki nuo äänet, kaikki nuo ikkunoita, porttikäytäviä, myymälä-aukkoja, lyhtypatsaitten haarukoita täyttävät päät; nuo janoavat ja julmat katselijat; tuon joukon, jossa kaikki tunsivat minut ja jossa minä en tuntenut ketään; tuon ihmispäiden kiveämän ja seinittämän kadun…
Olin huumaantunut, mykkä, tolkuton. On sietämätöntä tuntea itseensä kohdistettujen katseitten paino.
Heilahtelin istuimellani, en enää kuunnellut pappia, en välittänyt ristiinnaulitunkuvasta.
Minua ympäröivässä melussa en enää eroittanut säälinhuutoja riemunhuudoista, en naurua valittelusta, en yksityisiä ääniä suuresta hälystä; kaikki oli yhtä ainoata tohinaa, joka kajahteli aivoissani kuin metalliset kumahdukset.
Silmäni lukivat koneellisesti myymälöiden otsikkoja.
Kerran outo uteliaisuus sai minut kääntämään pääni sille taholle, jonne mentiin. Se oli viimeinen älyllinen ponnistelu. Mutta ruumis ei tahtonut totella; niskani oli halvaantunut ja ennakolta kuin kuollut.