— Kuka tahtoo minun paikkani?
Rattaat vierivät edelleen. Askel askeleelta joukko vyöryi mukana, ja harhailevin katsein näin sen kasaantuvan kauas matkani päätekohdille.
Pörssisillan yli mentäessä satuin vilkaisemaan oikealle taakseni. Katseeni osui sivukadun varrelta nousevaan, talojen yli näkyvään, mustaan, yksinäiseen, veistosharjaiseen torniin, jonka huipulla näin kaksi kivikummitusta sivuittain istumassa. En tiedä miksi kysyin papilta, mikä torni se oli.
— Pyhän Jaakon teurastaja-ammattikunnan talo, — vastasi pyöveli.
En tiedä mistä kaikki johtui, mutta usvassakin ja huolimatta hienosta sateenvihmasta, joka naarmuili ilman kuin hämähäkinverkoksi, kaikki mitä ympärilläni tapahtui, sai huomioni hereille. Kaikki nämä pikkuseikat toivat minulle kidutuksensa. Sanat eivät voi tulkita mielenliikutuksia.
Keskellä Pörssisiltaa, vaivoin edetessämme tuota leveätä ja ahdinkoon asti sulloutunutta väylää pitkin, kauhuntunne sai minut äkkiä valtaansa. Pelkäsin lyhistyväni siihen paikkaan, — viimeinen turhamaisuus! Silloin tekeydyin turraksi näkemään ja kuulemaan mitään paitsi pappia, jonka rattaitten kolinan keskeyttämää puhetta tuskin jaksoin seurata.
Otin ristiinnaulitunkuvan ja suutelin sitä.
— Armahda minua, — sanoin, — laupias Jumala!
Ja minä yritin syventyä tähän ajatukseen.
Mutta karkeatekoisten rattaitten rasahdukset minut yhtenään ravistivat hereille. Äkkiä tunsin palelevani. Sade oli tunkeutunut vaatteitteni lävitse ja kastellut päälakeni lyhyeksileikatun tukkani alla.