"Malttakaahan", vastasi Tholomyès.
5.
Bombardan ravintolassa.
Kun oli luikuradasta kylläkseen saatu, ajateltiin päivällistä. Ja niin päätyi tämä hiukan jo väsähtänyt uljas kahdeksikko Bombardan ravintolaan, tuon kuuluisan Bombarda-ravintoloitsijan Champs-Élyséehen perustamaan haaraliikkeeseen, jonka kyltti nähtiin niihin aikoihin Rivolin kadulla, lähellä Delormen läpikäytävää.
Suuri mutta ruma huone, vuodekammio ja sänky perällä (ravintola kun oli niin täynnä näin sunnuntaina, oli täytynyt tyytyä tähän pesään); kaksi akkunaa, joista voi jalavain läpi nähdä rantakadulle ja virralle; kaksi pöytää; toisella niistä mahtavat vuoret kukkakimppuja sekä miesten ja naisten hattuja; toisen ääressä nuo neljä paria istumassa, edessään iloinen sekamelska ruoka-astioita, lautasia, laseja ja pulloja; oluttuoppeja viinipullojen vieressä; vähän järjestystä pöydällä, hiukan epäjärjestystä pöydän alla;
ja nousi jo melske pöydän alta, ja laulu, tanssi tahdin sai jalkain poljennalta,
sanoo Molière.
Näin pitkälle oli siis päästy kello puoli viiden ajoissa iltapäivällä aikaisin aamulla aletussa paimenseikkailussa. Aurinko aleni, ruokahalu sammui. Champs-Élysées, täynnä päivänpaistetta ja ihmisvilinää, oli pelkkää hohdetta ja tomua, niitä kahta seikkaa, mistä on kokoonpantu maallinen kunnia. Marlyn[41] korskuvat marmorihevoset laukkasivat kuin kultapilvessä. Vaunuja meni ja tuli. Eskadrona uljaita henkivartijoita kulki torvensoittaja etunenässä Neuillyn lehtokujaa alas; laskevan auringon punertavaksi painama valkoinen lippu liehui Tuileries-linnan katolla. La place de la Concorde-tori, joka niihin aikoihin oli saanut entisen nimensä Ludvig XV:n tori, kiehui tyytyväisiä kävelijöitä. Monet kantoivat läikkyvän valkoisessa nauhassa hopeista liljankukkaa, joka ei vielä 1817 ollut kokonaan kadonnut napinlävestä. Siellä ja täällä kirkuivat pienet tytöt valtavain, suosiotaan osottavain kansanjoukkojen keskessä muuatta niihin aikoihin kuuluisaa, Sataa Päivää ivailevaa pilkkalaulua, jonka kertosäkeenä oli:
Gent-taattomme jo meille antakaa, jo meille taattomme.
Suurella kentällä ja Marignyn kentällä liikuskeli pyhäpukeissa etukaupungin asukkaita, jotkut liljankukka rintapielessä, kuin konsanaan oikeat porvarit; toiset heittelivät renkaita tai pyörivät puuhevosten seljässä, toiset joivat; kirjapainopojilla oli paperiset törtöt päässä; heidän naurunrämäkkänsä kaikui ylt'ympäri. Kaikki oli pelkkää päivänpaistetta. Se oli särkymättömän rauhan ja lujan kuninkaallisen turvallisuuden aikaa; se oli aikaa, jolloin poliisipäällikkö Anglèsin salainen erikoistiedonanto kuninkaalle Pariisin etukaupungeista saattoi päättyä seuraavin sanoin: "Kun ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa, ei, Teidän Majesteettinne, näiden ihmisten puolelta ole mitään peljättävissä. He ovat huolettomia ja säyseitä kuin kissat. Maaseutujen alhaiso on helposti kiihottuvaa, mutta ei Pariisin. Ne ovat kaikki hyvin pientä väkeä. Teidän Majesteettinne, niitä pitäisi panna kaksi peräkkäin, ennen kuin ne vetäisivät vertoja yhdelle teidän valio-sotureistanne. Ei tarvitse peljätä mitään pääkaupungin väestön puolelta. On huomattavaa, että tämän väestön koko on tuntuvasti pienentynyt viidenkymmenen vuoden kuluessa; ja Pariisin etukaupunkien kansa on lyhyempää kuin ennen vallankumousta. Se ei ole lainkaan vaarallista. Lyhyesti: se on sangen hyvänsävyistä roskakansaa".