Eräänä aamuna herra Madeleinen istuessa työhuoneessaan järjestämässä edeltäpäin muutamia kiireellisiä virka-asioita Montfermeilen matkan varalta, tultiin ilmottamaan, että poliisikomisario Javert tahtoi häntä puhutella. Kuullessaan tuon nimen ei herra Madeleine voinut olla tuntematta vastenmielistä vaikutusta. Vahtiasemalla sattuneiden tapausten jälkeen oli Javert alkanut vältellä häntä yhä enemmän, eikä herra Madeleine ollut häntä sen koommin nähnyt.
"Käskekää sisään", sanoi hän.
Javert astui huoneeseen.
Herra Madeleine istui lähellä uunia, kynä kädessä, katse kiintyneenä asiakirjavihkoon, jota hän selaili ja johon hän teki syrjähuomautuksia ja joka sisälsi katupoliisin tiedonantoja rikkomuksista järjestyssääntöjä vastaan. Hän ei antanut Javertin tulon lainkaan häiritä itseään. Hän ei saattanut olla ajattelematta Fantine raukkaa, ja hän katsoi sopivaksi esiintyä kylmänä, virallisena.
Javert tervehti kunnioittavasti herra pormestaria, joka istui selkä päin. Herra pormestari ei suvainnut katsahtaakaan häneen, vaan jatkoi asiakirjojensa tarkastelemista.
Javert eteni pari kolme askelta ja pysähtyi sitten, hiljaisuutta häiritsemättä.
Kasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut Javertin luonteen, joka olisi pitempiä aikoja tarkastellut tätä sivistyneen yhteiskunnan palvelukseen joutunutta villi-ihmistä, tätä kummallista roomalaisen, spartalaisen, munkin ja sotamiehen sekotusta, tätä läpeensä rehellistä vakoilijaa, tätä neitseellistä salaurkkijaa, kasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut hänen salaisen, vanhan vastenmielisyytensä herra Madeleinea kohtaan, hänen riitansa pormestarin kanssa Fantinen jutussa, ja joka olisi nyt silmäillyt Javertia, olisi hämmästyneenä huudahtanut: Mitä on tapahtunut? Jokainen, joka olisi tuntenut hänen suoran, selvän, lahjomattoman, ankaran ja jyrkän omantuntonsa, olisi huomannut, että Javertille oli sattunut joku merkittävämpi sisäinen kamppailu. Sillä Javertin sielussa ei liikkunut mitään, mikä ei myös kuvastunut hänen kasvoilleen. Hän oli taipuvainen, kuten rajut ihmiset yleensä, odottamattomiin äkkikäänteisiin. Hänen kasvoillaan ei ollut vielä milloinkaan esiintynyt näin outoa, näin kummallista ilmettä. Sisään astuessaan oli hän kumartanut herra Madeleinelle, silmissä katse, missä ei näkynyt ei kaunaa, ei vihaa eikä epäluuloa, ja jäänyt seisomaan hänen nojatuolinsa taakse; ja yhä seisoi hän siinä nöyrässä asennossa, teeskentelemättömän jyrkkänä ja kylmänä kuin mies, joka ei ole koskaan lempeä ollutkaan ja joka on aina ollut kärsivällinen; hän odotti sanaakaan sanomatta, hievahtamattakaan, rehellisesti, tyynesti alistuvana, että herra pormestari suvaitsisi kääntyä; hän seisoi siinä rauhallisena, vakavana, hattu kädessä, silmät maahan luotuina, kasvoilla ilme kuin sotilaan upseerinsa tai syyllisen tuomarinsa edessä. Kaikki tunteet, kaikki muistot, joiden saattoi otaksua ennen liikkuneen hänen sisimmässään, olivat nyt kadonneet. Näille tutkimattomille, kivenliikkumattomille kasvoille kuvastui enää vain alakuloinen murhe. Koko hänen olentonsa henki nöyryyttä ja järkähtämätöntä tahtoa sekä oudon urheata masentumusta.
Vihdoin laski herra pormestari kynänsä ja kääntyi puoliksi päin:
"No, mikä nyt on hätänä, Javert?"
Javert ei heti vastannut, aivankuin ajatuksiaan kootakseen; sitten kohotti hän äänensä ja sanoi jonkunlaisella surullisella juhlallisuudella, mihin sisältyi yksinkertaista suoruuttakin: