"Käykää sisään, herra".
Entinen konventin jäsen ojensi kätensä piispalle, mutta piispa ei tarttunut siihen. Piispa sanoi vain:
"Ilokseni huomaan, että minut on johdettu harhaan. Te ette totta-tosiaankaan näytä sairaalta".
"Herra", vastasi vanhus, "kyllä minä kohta paranen".
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi:
"Minä kuolen kolmen tunnin kuluessa".
Sitten puheli hän:
"Minä ymmärrän hiukan lääkärintaitoa; tiedän tarkalleen, millä tavalla kuolema tekee tuloaan. Eilen olivat vain jalkani kylmät; tänään on kylmyys kohonnut polviin; nyt tunnen sen nousevan aina vyötäisiin asti; kun se ehtii sydämeen, on minun lauluni lopussa. Aurinko on ihana, eikö totta? Olen antanut hyryyttää itseni ulos, luodakseni viimeisen katseen maailmaan. Te voitte kyllä puhua minulle; se ei rasita minua lainkaan. Teette kauniisti tullessanne katsomaan kuolevaa miestä. On hyvä, että löytyy todistajia silloin, kun hetkeni on lyönyt. Mielitekonsa kullakin: olisin tahtonut kestää aamunkoittoon asti. Mutta minä tiedän, että minulla on aikaa tuskin kolmea tuntia. Siksi tulee jo yö. Mutta itse asiassa on se yhdentekevää! Kuoleminen on sangen yksinkertainen temppu. Ei siihen aamua tarvita. Olkoon menneeksi! Kuolen siis tähtien tuikkiessa".
Vanhus kääntyi paimenpojan puoleen:
"Mene sinä nukkumaan. Viime yönkin valvoit kokonaan. Olet väsyksissä".