Lapsi vetäytyi kojuun.
Vanhus seurasi häntä silmillään ja mutisi ikäänkuin itsekseen puhellen:
"Hänen nukkuessaan noutaa kuolema minut. Näin kaksi uinuvaa sopisi hyvin toistensa seuraan".
Piispa ei ollut niin liikutettu kuin tilaisuuteen katsoen olisi odottanut. Hänen mielestään ei tässä kuolemantavassa tunnuttu kovinkaan paljoa välitettävän Jumalasta. Ja sanokaamme kaikki — sillä suurten sydänten pienet ristiriitaisuudet tulee mainita yhtä hyvin kuin kaikki muukin — häntä, joka niin mielellään tilaisuuden tullen nauroi Hänen suuruudelleen, häntä loukkasi hieman se, ett'ei häntä kutsuttu "hänen ylhäisyydekseen", ja hän oli vähällä vastata sanalla "kansalainen". Häntä halutti jo heittäytyä tylyn tuttavalliseksi, mikä on sangen yleistä lääkäreissä ja papeissa, mutta mihin hän ei ollut tavastunut. Tuo mies, tuo entinen konventin jäsen, tuo kansanedustaja oli kaikesta huolimatta ollut maan mahtavia; ehkäpä ensi kerran eläissään tunsi piispa kääntyvänsä ankaran juhlalliselle mielelle.
Mutta konventin jäsen katseli häntä sävyisällä sydämellisyydellä, jossa olisi ehkä saattanut erottaa nöyryyttäkin — mikä sopiikin vallan hyvin silloin, kun ihminen on juuri mullaksi muuttumaisillaan.
Piispa puolestaan — vaikka hän tavallisesti ei ollutkaan utelias, koska tuo ominaisuus hänen mielestään saattoi hyvin helposti muuttua synnilliseksi — ei voinut kuitenkaan olla silmäilemättä entistä konventin jäsentä tarkkaavaisuudella, josta omatunto olisi epäilemättä soimannut, jos kysymyksessä olisi ollut kuka muu ihminen tahansa, sillä tuo tarkkaavaisuushan ei ollut lähtenyt myötätuntoisuudesta. Mutta entinen konventin jäsen tuntui hänestä olevan lakien ulkopuolella, jopa armeliaisuudenkin lakien.
G., tyyni, vartalo melkein vielä suora, värähtelevä ääni, oli noita kahdeksankymmenvuotiaita, jotka hämmästyttävät ihmisruumiin tutkijoita. Vallankumous on luonut paljon tällaisia miehiä, suuren ajan suuria poikia. Tässä vanhuksessa tuntui piilevän mies, joka kykeni kestämään mitkä koettelemukset tahansa. Vaikka hän oli niin lähellä loppuansa, oli hän säilyttänyt vielä kaikki terveen ihmisen eleet. Hänen kirkkaissa silmäluomissaan, hänen pontevassa puhetavassaan, hänen hartioittensa voimakkaissa liikkeissä oli jotakin, joka olisi voinut saattaa itse kuolemankin hämilleen. Azraël, muhamettilaisten kuoleman-enkeli, olisi varmaankin kääntynyt takaisin ja luullut kolkuttaneensa väärälle ovelle. Näytti aivan siltä, kuin kuolisi G., koska hän suvaitsi niin tahtoa. Hänen kuolonkamppailussaan oli jonkunlainen vapaaehtoisuuden leima. Vain jalat olivat liikkumattomat. Tuonen vallat hyökkäsivät sieltäpäin hänen kimppuunsa. Jalat olivat kuolleet ja kylmät, mutta pää eli täysin elämänvoimin ja näytti olevan täydessä valossaan. G. oli tällä ankaralla hetkellä itämaalaisen taru-kuninkaan kaltainen, joka oli lihaa ylhäältä, marmoria alhaalta.
Piispa istahti kivelle. Johdanto suoritettiin ex abrupto.[15]
"Onnittelen Teitä", sanoi hän nuhtelevalla äänellä. "Tehän ette ole ainakaan äänestänyt kuninkaan kuolemaa".
Entinen konventin jäsen ei näyttänyt huomaavankaan sitä katkeraa salavihjausta, jonka kätki sana: ainakaan. Hän vastasi. Pieninkin hymyn häive oli kadonnut hänen kasvoiltaan.