Vieras katseli häntä tutkivasti.
"Mitä tyttöä?"
Thénardier jatkoi:
"Miten se onkaan kummallista! Miten sitä voikaan sellaiseen kiintyä! Mitä nuo rahat tuossa pöydällä tekevät? Ottakaa pois nuo sadan soun rahanne. Minä jumaloin sitä tyttöä."
"Ketä?" kysyi yhä vieras.
"No sitä pikku Cosettea! Tehän tahdotte viedä sen meiltä? Minä puhun asian halki: niin totta kuin Te olette kunniallinen mies, en minä voi siihen suostua. Minä kaipaisin sitä lasta. Minä olen sitä katsellut aivan pienestä asti. Totta on, että meillä on siitä menoja, totta on, ettei se ole aivan virheetön sekään, totta on, ettei meitä liika rikkaus vaivaa, totta on, että minä kerran sen sairaana ollessa kulutin yli neljäsataa frangia lääkkeisiin! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä hyvän Jumalankin mielen nouteiksi. Ei sillä raukalla ole isää eikä äitiä. Minä sen olen kasvattanut. Onhan minulla sentään leipää sille ja itselleni. Oikein tosiaan, kyllä minä siitä lapsesta pidän. Ymmärrättehän, sitä kun niin kiintyykin. Minullakin on niin hyvä tuo luonnonlaatu. En minä siinä järjeltä neuvoa kysy. Minä siitä pienokaisesta vain niin kovasti pidän. Eukkoni on noin niinkuin kiivaanpuoleinen, mutta kyllä sekin siitä pitää. Nähkääs, se on aivan kuin omia lapsia. Minä kaipaan sen lepertelyä talossani."
Vieras katseli häntä yhä tutkivasti. Hän jatkoi:
"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra, mutta eihän sitä lapsia noin vain heitetä kaikille kulkijoille. Eikö niin ole asia? Vaikka enhän minä sillä, että minä Teitä — voitte olla rikaskin, näytätte kelpo mieheltä, ja ehkäpä se olisi tytön onneksikin. Mutta siinäpä se onkin pulma. Ymmärrättehän. Jos nyt otaksuisimmekin, että minä päästäisin sen menemään ja tukahuttaisin tunteeni, niin minä tahtoisin tietää, minne se joutuu, minä en haluaisi kadottaa sitä näkyvistäni, minun tekisi mieleni tietää, kenen luona se asuu, saadakseni käydä sitä joskus katsomassa, jotta sekin tietäisi, että sen rakas kasvatusisä on lähettyvillä ja valvoo sen parasta. Niitä on niin paljon mahdottomia seikkoja. Enhän tiedä edes nimeänne. Te kun sen nyt veisitte, niin minä kyselisin turhaan: Minnekäs se Leivonen oikein katosi? Pitäisi tässä ainakin nähdä joku pahainen paperilappu, joku passintapainen, vai miten?"
Herkeämättä tarkastelemasta häntä tuolla katseella, joka niin sanoaksemme tunkeutuu sydämen sisimpiin, vastasi vieras vakavasti ja varmasti:
"Herra Thénardier, ei siihen passia tarvita, kun matkustetaan viiden lieun päähän Pariisista. Jos minä Cosetten vien, niin minä sen vien, ja sillä hyvä. Te ette saa tietää minun nimeäni, ette minun asuntoani, ette paikkaa, missä tyttö oleskelee, sillä minun tarkoitukseni on, ettei sen tarvitsisi koskaan enää teitä nähdä. Minä katkaisen nuoran sen jalasta, ja se menee, minne haluaa. Sopiiko se Teille? Sopiiko vaiko ei?"