Samaten kuin henget ja haltijat muinoin erinäisistä merkeistä tunsivat jonkun ylemmän jumalan läsnä-olon, ymmärsi Thénardierkin joutuneensa tekemisiin hyvin väkevän olennon kanssa. Se selvisi hänelle ikäänkuin sisäisenä välähdyksenä. Hän tajusi sen varmalla, terävällä ja nopealla käsityskyvyllään. Juodessaan kuorma-ajurien seurassa, poltellessaan, hoilottaessaan renkutuksiaan oli hän koko eilisillan tarkastellut vierasta, vahtien hänen pienimpiäkin eleitään kuin kissa ja tutkien häntä perinpohjaisesti kuin matemaatikko. Hän oli vaaninut häntä ensiksikin omaan laskuunsa, omaksi huvikseen, vaistonsa johtamana, sekä sitten vakoillut häntä kuin palkan edestä. Keltatakkisen miehen pieninkään liikahdus, pieninkään ele ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ennenkuin vieras oli ilmaissut niin selvästi osanottonsa Cosetten kohtaloihin, oli Thénardier sen arvannut. Hän oli keksinyt tämän vanhuksen syvien katseiden aina palaavan lapseen. Miksi tämä huolenpito? Kuka oli tämä mies? Miksi oli hänen pussissaan niin paljon rahaa ja puku niin kurja? Näitä kysymyksiä hän pohti, mutta hän ei voinut niitä selvittää, ja se kiukutti häntä. Hän oli miettinyt asiaa koko yön. Vieras ei voinut olla Cosetten isä. Ehkäpä iso-isä? Mutta miksi ei hän heti ilmaissut itseänsä? Jos kerran on oikeuksia, niin kyllä ne oikeudet vedetään esiin. Tällä miehellä ei ilmeisesti ollut mitään oikeuksia Cosetteen. Mutta miksi siis? Thénardier hukkui arveluihinsa. Hän aavisti kaikkea, mutta ei nähnyt mitään. Vaan olipa asia miten hyvänsä, varmana siitä, että kaikessa tässä piili salaisuus pohjalla, varmana siitä, että miehellä oli syytä pysyä piilossa, tunsi hän seisovansa vakavalla pohjalla, alkaessaan keskustelua vieraan kanssa. Mutta matkustajan rohkean, lujan vastauksen kuullessaan, nähdessään tämän salaperäisen henkilön olevan niin vilpittömän salaperäisen, tunsi hän asemansa horjuvan. Hän ei lainkaan odottanut moista. Se löi kaikki hänen arvelunsa säpäleiksi. Hän koki koota ajatuksiansa. Hän punnitsi koko asian silmänräpäyksessä. Thénardier oli niitä miehiä, jotka yhdellä katseella käsittävät aseman. Hänen mielestään oli nyt aika käydä käsiksi suoraan ja rohkeasti. Hän menetteli kuten menettelevät suuret sotapäälliköt ratkaisevalla hetkellä, jonka vain he saattavat havaita: hän paljasti äkkiä koko patterinsa.
"Herra", sanoi hän, "minun täytyy saada tuhatviisisataa frangia."
Vieras veti poveltaan vanhan mustanahkaisen rahataskun, avasi sen ja otti esiin kolme pankinseteliä, laskien ne pöydälle. Sitten painoi hän leveän peukalonsa niiden setelien päälle ja sanoi kapakoitsijalle:
"Tuokaa Cosette tänne."
Mitä teki Cosette tämän tapahtuessa?
Heti herättyään oli Cosette juossut kengälleen. Hän oli löytänyt sieltä kultarahan. Se ei ollut enää Napoleonin kuvalla varustettu, vaan se oli niitä Ludvig XVII:n aikuisia aivan uusia kahdenkymmenen frangin rahoja, joiden kuvapuolelle oli laakeriseppeleen asemesta tullut pieni preussilainen luiru. Cosette hämmästyi. Hänen kohtalonsa alkoi häntä pyörryttää. Hän ei ymmärtänyt mitään kultarahasta, hän ei ollut sellaista koskaan nähnyt ja hän piilotti sen oitis taskuunsa kuin olisi hän sen varastanut. Mutta hän tunsi, että se oli oikein hänen omansa, hän arvasi, mistä tämäkin lahja tuli, mutta hänen iloonsa sekaantui pelkoakin. Hän oli tyytyväinen, mutta hän oli myös hämmästynyt. Nuo komeat, ihanat esineet eivät näyttäneet hänestä todellisilta. Nukke häntä pelästytti, kultaraha häntä pelästytti. Hän vapisi niitä koreita esineitä. Mutta vierasta ei hän pelännyt. Päinvastoin: tietoisuus hänen läheisyydestänsä rauhoitti häntä. Eilisillasta lähtien oli hän hämmästyksissäänkin, unissaankin koko lapsellisen sielunsa voimalla ajatellut sitä miestä, joka näytti niin vanhalta, köyhältä ja surulliselta, mutta joka oli niin rikas ja hyvä. Siitä hetkestä, jolloin hän tapasi sen ukon metsässä, oli kaikki muuttunut. Cosette, joka ei ollut niin onnellinen kuin pieninkin pääskysenpoika taivaan alla, ei ollut milloinkaan saanut kokea, miltä tuntuu paeta emon turviin, emon siiven alle. Jo viisi vuotta, s.o. niin kauvan kuin hän muisti, oli tuo lapsiraukka vain kärsinyt vilua ja värissyt. Hän oli aina seisonut ilki-alastomana onnettomuuden kirvelevän viiman ruoskittavissa, mutta nyt tuntui kuin olisi hän saanut vaatteita ylleen. Ennen hänen sydäntänsä paleli, nyt oli sen lämmin. Hän ei enää pelännyt niin kovasti eukko Thénardieriakaan. Hän ei ollut enään yksin. Hänellä oli suojelija.
Hän oli ryhtynyt reippaasti tavallisiin aamu-askareihinsa. Kultaraha, joka oli nyt samassa esiliinan taskussa, mistä viidentoista soun raha oli edellisenä iltana pudonnut, tuotti hänelle paljon huvia. Hän ei uskaltanut koskea siihen, mutta tuon tuostakin unohtui hän sitä viisiksi minuuteiksi tarkastelemaan, meidän täytyy sanoa, aina kieli ulkona. Rappusia lakaistessaan pysähtyi hän äkkiä liikkumattomaksi, unohti luutansa ja koko maailman ja katseli vain kirkkaan tähden kimaltelua taskunsa pohjasta.
Tällaisena tarkastelun hetkenä tapasi hänet eukko Thénardier.
Miehensä käskystä oli eukko lähtenyt häntä hakemaan. Hän ei tölmäissyt tyttöä eikä edes sättinyt — ennenkuulumaton seikka.
"Cosette", sanoi hän melkein lempeästi, "tule heti tänne."