Pian astuikin Cosette tupaan.
Vieras avasi myttynsä, jota hän oli niin uskollisesti kuljettanut mukanaan. Sieltä ilmestyi pieni villapusero, esiliina, vähäiset pumpuliliivit, hame, kaulaliina, villasukat, kengät: täydellinen seitsenvuotiaan tytön vaatetus. Kaikki oli mustaa.
"Lapsukaiseni", sanoi vieras, "otahan nämä ja mene joutuin pukeutumaan."
Päivän sarastaessa näkivät oviaan aukovat Montfermeilin asukkaat köyhästi puetun ukon astelevan Pariisin tietä. Ukko talutti kädestä pientä, surupukuista tyttöä, joka kantoi punahameista nukkea sylissään. He poikkesivat Livryyn päin.
Kulkijat olivat meidän matkustajamme ja Cosette.
Kukaan ei sitä matkustajaa tuntenut. Koska Cosette ei enää käynyt ryysyissä, ei moni häntäkään tuntenut.
Cosette poistui Montfermeilistä. Kenen kanssa? Hän ei sitä tiennyt. Minne? Sitäkään ei hän tiennyt. Kaikki, mitä hän tajusi, oli se, että hän nyt oli päässyt eroon Thénardierin kapakasta. Kenenkään mieleen ei ollut juolahtanut sanoa hänelle hyvästiä, eikä hänenkään päähänsä ollut pistänyt sanoa kenellekään hyvästiä. Hän lähti siitä talosta vihattuna ja vihaten.
Armas lapsiraukka, jonka sydäntä oli tähän hetkeen asti vain rouhittu!
Cosette asteli vakavana, suuret silmät taivaaseen tähdättyinä. Hän oli pannut kultarahan uuden esiliinansa taskuun. Tuon tuostakin kumartui hän sitä vilkaisemaan. Sitten katsahti hän taas vanhukseen. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin kävelisi itse taivaan Isä hänen vierellään.
10.