Joka parasta etsii, voi pahimman löytää.
Eukko Thénardier oli tapansa mukaan antanut miehensä toimia rauhassa.
Hän odotti suuria tapahtumia. Vieraan ja Cosetten lähdettyä antoi ukko
Thénardier kulua runsaan neljännestunnin, sitten veti hän eukkonsa
syrjään ja näytti hänelle tuhattaviittäsataa frangiansa.
"Senkö verran vain!" pääsi eukolta.
Tämä oli ensi kerta koko heidän avioliittonsa aikana, jolloin hän rohkeni arvostella herransa ja mestarinsa tekoja.
Isku sattui.
"Oletpa totisesti oikeassa", sanoi mies, "minä olen aika pöllöpää. Anna tänne hattuni."
Hän taittoi setelit kokoon, pisti ne taskuunsa ja astui kiireesti ulos, mutta erehtyi tiestä ja poikkesi ensin oikealle. Naapurit, joiden puoleen hän kääntyi, johtivat hänet oikeille jäljille, sillä Leivosen ja miehen oli nähty menevän Livryyn päin. Hän seurasi neuvoa, harppoi pitkiä askeleita ja puheli itsekseen:
"Se mies on varmasti keltaiseen takkiin pukeutunut miljoonaherra, ja minä olen aika pässi. Hän antoi ensin kaksikymmentä souta, sitten viisi frangia, sitten viisikymmentä frangia, sitten tuhatviisataa frangia, aina yhtä helposti. Hän olisi vallan hyvin antanut viisitoistatuhatta frangia. Mutta kyllä minä ne vielä saavutan."
Ja sitten se tytölle ennakolta varattu vaatemytty, sekin oli hyvin kummallista. Kyllä siinä on salaisuuksia takana. Eikä salaisuuksia niin vain päästetä, kun niihin kerran on päästy käsiksi. Rikkaiden salaisuudet ovat kultasieniä, niitä tulee vain osata puristaa. Ajatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.
"Minä olen aika pässi, aika pässi", puheli hän.