Pariisissa oli hänen ensi huolenaan suruvaatteiden ostaminen noin seitsemän, kahdeksan vuotiaalle tytölle, sekä asunnon hankkiminen. Sitten oli hän lähtenyt Montfermeiliin.
Muistettanee hänen jo varhaisimman pakonsa aikana tehneen sinne, tai ympäristöön, salaperäisen matkan, josta oikeudellakin oli ollut hämärä aavistus.
Yleensä luultiin hänen heittäneen henkensä, ja se synkensi pimeyttä, johon hän oli peittynyt. Pariisissa joutui hänen käsiinsä muuan sanomalehti, joka kertoi tapauksen. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, melkeinpä levolliseksi, kuin jos hän olisi tosiaankin ollut kuollut.
Saman päivän iltana, jolloin Jean Valjean oli pelastanut Cosetten Thénardierin kynsistä, pääsi hän takaisin Pariisiin. Hän tuli sinne hämärissä Monceauxin tulliportin kautta, lapsi mukanaan. Sitten nousi hän kuomurattaille, jotka kuljettivat hänet Tähtitornin puistokadulle. Siellä laskeutui hän ajoneuvoista, maksoi, tarttui Cosettea kädestä, ja molemmat ohjasivat sitten kulkunsa pimeässä yössä pitkin Ourcinen ja Glacièren puoleisia autioita katuja Sairashuoneen puistokatua kohti.
Cosette oli elänyt vaiherikkaan, kummallisen päivän. Pensaiden suojissa oli syöty leipää ja juustoa, joita oli ostettu yksinäisistä ravintoloista. Usein oli vaihdettu ajoneuvoja, usein oli astuttu jalan. Hän ei valittanut, mutta hän oli väsyksissä, sen huomasi Jean Valjean hänen kätösestään, joka alkoi painaa yhä enemmän. Hän nosti tytön selkäänsä. Katariinaa hellittämättä kallisti Cosette päänsä Jean Valjeanin olalle ja nukahti siihen.
NELJÄS KIRJA
GORBEAUN TALORÄHJÄ
1.
Herra Gorbeau.
Jos joku yksinäinen vaeltaja neljäkymmentä vuotta sitten uskalsi mennä Naissairaalan pelätyille seuduille ja nousta puistokatua pitkin Italian tulliportille asti, saapui hän alueille, joissa saattoi sanoa Pariisin katoavan. Siellä ei ollut yksinäistä, sillä siellä kulki ihmisiä. Se ei ollut tavallista maalaismaisemaa, sillä siellä näkyi taloja ja katuja. Se ei ollut kaupunkia, sillä kaduissa oli kuorut kuin maanteissä ja niillä kasvoi ruohoa. Se ei ollut kylää, siksi olivat talot liian korkeat. Mitä se sitten oli? Se oli asuttua seutua, missä ei ollut ketään; se oli autiota paikkakuntaa, missä asusti joku. Se oli suurkaupungin puistokatua, Pariisin katua, joka oli yöllä metsää kamalampi, päivällä hautuumaata synkempi.