Se oli vanhaa Hevostorin kaupunginosaa.
Jos tämä vaeltaja rohkeni edetä Hevostorin neljän sortuneen muurin ulkopuolelle, jos hän suostui vielä kulkemaan Pikkupankkiirin katua kauvemmaksi, niin tuli tämä uskalias vaeltaja Vignes-Saint-Marcelin kadunkulmauksen tuntemattomille perille, jätettyään oikealle kädelle korkeiden muurien suojaaman puutarhan, sitten nurmikentän, missä kohosi jättiläismajavain rakennusten kaltaisia parkkikasoja, sitten aitauksen, joka oli täpösen täynnä hirsiä, tukkeja, sahajauhoja ja höylänlastuja ja jonka korkeimman puuröykkiön harjalla ulvoi suuri koira, sitten pitkän, matalan, peräti luhistuneen kivi-aidan, jossa näkyi pieni, musta, keväisin kukkiin peittyvien sammalten verhoama ovi, sitten kaikkein autiommalla kohdalla tavattoman ruman, ränsistyneen hökkelin, jonka seinään oli maalattu suurin kirjaimin: Kielletty Kiinnittämästä Ilmoituksia. Siellä, lähellä erästä tehdasta ja kahden puutarhan muurien väliin sulkeutuneena törrötti niihin aikoihin talorähjä, joka ensi katsaukselta näytti pieneltä kuin pahainen tölli, mutta joka itse asiassa oli avara kuin tuomiokirkko. Pääty oli kadulle päin, siitä sen näennäinen pienuus. Melkein koko talo oli piilossa. Siitä näkyi vain ovi ja yksi akkuna.
Talossa oli vain yksi kerros.
Taloa tarkemmin tutkiessa pisti se seikka ensimmältä silmiin, että tuo ovi oli ikänsä kaiken saattanut olla vain kurjan hökkelin ovi, sensijaan kun tuo akkuna, jos sen kamanat olisivat olleet hakattua kiveä eivätkä epäsäännöllisiä lohkareita, olisi saattanut olla jonkun keskikaupungin loistorakennuksen akkuna.
Ovi oli vain lahonneista laudoista miten kuten kyhätty rämä, jota pitivät kasassa huolimattomasti veistetyt, halkonaiset poikkipuut. Sen edessä olivat jyrkät, korkea-askelmaiset, kuraiset, tomuiset, likaisenharmaat rappuset, jotka olivat yhtä leveät kuin sekin, ja joiden nähtiin nousevan kadulta suoraan kuin tikapuut ja katoavan niiden kahden muurin varjoon. Muodottoman ovi-aukon ylä-osaa reunusti kapea, ohut lauta, jonka keskelle oli sahattu kolmikulmainen reikä. Tämä aukko teki samalla sekä ullakonakkunan että tähystysreijän tehtäviä, kun ovi oli suljettuna. Oven sisäpuolelle oli musteeseen kastettu sivellin kahdella vetäisyllä piirtänyt numeron 52, ja lautaan oli samainen sivellin töhertänyt numeron 50. Siitä syntyi epätietoisuutta. Missä sitä oikeastaan oltiin? Oven ulkopuoli sanoi: numerossa 50. Oven sisäpuoli väitti: eipä, numerossa 52.
Kolmikulmaista aukkoa verhosivat uudinten tapaan kaikenlaiset harmaat rääsyt.
Akkuna oli leveä ja tarpeeksi korkea, ja siinä oli sälekaihtimet ja suuriruutuiset lasin kehät. Mutta niissä suurissa ruuduissa oli monenlaisia vammoja, joita taidokkaat paperivarustukset sekä peittivät että ilmaisivat. Ja rikkinäiset, retkottavat kaihtimet uhkasivat pikemmin ohikulkijoita kuin suojasivat talon asukkaita. Niistä puuttui sieltä ja täältä vaakasuoria säleitä, ja niiden tilalle oli yksinkertaisesti naulattu lautoja pystysuoraan, niin että koko juttu alkoi sälekaihtimista ja päättyi akkunanluukkuun.
Tämä ovi, joka näytti kurjaa kurjemmalta, ja tämä akkuna, joka näytti ylhäiseltä, niin ränsistynyt kuin se olikin, olivat samassa talossa nähtyinä kuin kaksi kerjäläistä, jotka olisivat kulkeneet yksissä ja astelleet rinnakkain, samoissa rääsyissä, mutta kuitenkin peräti erilaisina: toinen olisi koko ikänsä ollut ryysyläinen, toinen taas hieno, ylhäinen herra.
Portaat veivät hyvin avaraan rakennukseen, joka oli kuin ihmisasunnoksi muutettu vaunuvaja. Rakennuksen sisällä kulki pitkä käytävä, mihin avautui molemmin puolin erisuuruisia huoneita, jotka olivat töin tuskin asuttavia ja jotka näyttivät pikemmin lautakojuilta kuin kamareilta. Nämä huoneet saivat valonsa hämärästä ympäristöstä. Kaikki oli siellä himmeätä, painostavaa, kalpeata, surullista, hautamaista. Aina sen mukaan, olivatko raot katossa tai ovessa, tuli sisään kylmiä säteitä tai hyisiä viimoja. Tämänlaisten ihmisasuntojen mieltäkiinnittävänä erikoisuutena ovat tavattoman suuret hämähäkit.
Vasempaan ovesta, puistokadun puolella, muodosti muuan umpeenmuurattu aukko pienen, nelikulmaisen syvennyksen, jonka lapset olivat heitelleet täyteen kiviä.