Saint-Médardin lähettyvillä oleili muuan kerjäläinen, joka tavallisesti istui kyyrysissään erään vanhan, täytetyn kaivon arkulla ja jolle Jean Valjean usein antoi almun. Hän ei juuri kulkenut tämän miehen ohi ojentamatta hänelle paria ropoa. Joskus hän häntä puhuttelikin. Kerjäläisen kadehtijat sanoivat Jean Valjeanin olevan poliisin väkeä. Tämä puutteenalainen oli jo seitsemänkymmenenviiden vanha, ollut ennen palvelijana jossakin kirkossa ja mumisi alituiseen rukouksia.
Eräänä iltana kulki Jean Valjean jälleen siitä ohi. Hänellä ei ollut Cosettea mukanaan, ja hän huomasi kerjäläisen kyhjöttävän tavallisella paikallaan juuri sytytetyn lyhdyn alla. Tämä mies näytti rukoilevan kumaraisessa asennossaan, kuten ennenkin. Jean Valjean meni hänen luokseen ja painoi hänen käteensä tavanmukaisen almunsa. Kerjäläinen kohotti yht'äkkiä silmänsä, katsahti terävästi Jean Valjeaniin ja painoi sitten päänsä kiireesti alas jälleen. Tämä liike oli nopea kuin salama, mutta Jean Valjean säpsähti. Hän luuli aivan nähneensä lyhdyn valossa, ei vanhan kirkonpalvelijan nöyrää, tekopyhää naamaa, vaan eräät toiset tunnetut, kamalat kasvot. Se huomio vaikutti häneen aivan kuin olisi hän yht'äkkiä joutunut pimeässä seisomaan tiikeriä vastapäätä. Hän peräytyi askeleen, pari, pelästyneenä, kivettyneenä, uskaltamatta hengittää tai puhua tai jäädä paikoilleen tai paeta, tuijottaen herkeämättä kerjäläiseen, joka oli painanut riepuun käärityn päänsä kumaraan jälleen, eikä näyttänyt enään olevan niinä miehinäkään. Tällä eriskummallisella hetkellä vaikutti joku vaisto, ettei Jean Valjean lausunut sanaakaan. Kerjäläinen oli aivan entisensä lainen: sama koko, samat ryysyt, sama muoto.
"Kaikkia vielä!" … mietti Jean Valjean itsekseen. "Minä olen hullu!
Minä hourin! Mahdotonta!"
Ja hän saapui asuntoonsa perinpohjin hämmentyneenä.
Tuskin uskalsi hän tunnustaa itselleen, että hän oli luullut nähneensä
Javertin kasvot.
Yöllä kohtausta miettiessään katui hän, ettei tullut puhutelleeksi miestä, pakottaakseen häntä nostamaan päänsä uudelleen.
Seuraavana päivänä yön lähetessä meni hän jälleen sinne. Kerjäläinen oli paikoillaan.
"Hyvää iltaa, ukkoseni", sanoi Jean Valjean reippaasti, antaessaan hänelle ropoaan.
Kerjäläinen kohotti katseensa ja vastasi valittavalla äänellään:
"Kiitoksia, hyvä herra!"