Vanha kirkonpalvelija, siitä ei päässyt mihinkään.
Jean Valjean tunsi rauhoittuvansa täydelleen. Hän käänsi koko asian leikiksi.
"Missä ihmeessä minä olin Javertin näkevinäni?" päivitteli hän. "Joko nyt silmäni alkavat pettää?"
Eikä hän sen koommin asiaa ajatellut.
Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen, tuossa kahdeksan tienoissa illalla, istuessaan huoneessaan ja tavuuttaessaan kovalla äänellä Cosettea, kuuli hän talon ovea avattavan ja sitten suljettavan taas. Se tuntui hänestä merkilliseltä. Eukko, joka heitä lukuunottamatta oli talon ainoa asukas, kävi aina levolle heti pimeän tultua, jottei tarvitsisi polttaa kynttilää. Jean Valjean viittasi Cosettea vaikenemaan. Hän kuuli portaita noustavan. Vaikka voisihan se hyvin olla se eukkokin, joka ehkä oli tuntenut voivansa pahoin ja käynyt hakemassa rohtoja. Jean Valjean heristi korviaan. Askeleet olivat raskaita ja kuulostivat aivan miehen askeleilta. Mutta eukko piti aika tanakoita kenkiä, ja vanhan eukon askeleet ovat tavattomasti miehen askelten kaltaisia. Siitä huolimatta sammutti Jean Valjean kynttilänsä.
Hän oli lähettänyt Cosetten vuoteeseen, sanoen hänelle hyvin hiljaa:
"Pane nyt sievästi maata!"
Ja juuri kun hän oli suutelemassa lasta otsalle, pysähtyivät askeleet. Jean Valjean istui pimeässä hiljaa, hengähtämättä, liikahtamatta tuolillaan, jolta hän ei ollut poistunut, selkä päin ovea. Melkoisen pitkän ajan kuluttua, kun hän ei enää kuullut mitään, kääntyi hän äänettömästi ja katsahtaessaan huoneensa ovelle, näki hän valoa lukon reijästä. Tämä pilkotus muodosti jonkunlaisen kaamean tähden keskelle oven ja seinän mustaa pimeyttä. Siellä piteli ilmeisesti joku kynttilää kädessään ja kuunteli.
Kului muutamia minuutteja, ja valo katosi. Mutta hän ei kuullut pienintäkään kolinaa, mikä näytti viittaavan siihen, että mies, joka oli tullut ovelle urkkimaan, oli ottanut kengät jalastaan.
Jean Valjean heittäytyi pukeissaan vuoteelleen eikä voinut ummistaa silmiänsä koko yönä.
Päivän koittaessa, kun hän oli jo vaipunut jonkunlaiseen väsymyshorrokseen, herätti hänet käytävän päässä avautuvan oven kirinä. Sitten eroitti hän samat miehen askeleet, jotka olivat eilen illalla nousseet portaita. Askeleet lähenivät. Hän kavahti vuoteeltaan ja painoi silmänsä lukon reikään, mikä oli niin iso, että hän siitä saattoi toivoa näkevänsä miehen, joka oli yöllä tunkeutunut taloon ja kuunnellut hänen ovensa takana. Mies siellä tosiaankin kulki, tällä kertaa pysähtymättä, Jean Valjeanin huoneen ohi. Käytävä oli vielä niin pimeä, ettei voinut eroittaa hänen piirteitään. Mutta miehen saapuessa portaiden yläpäähän, muodosti ulkoa osuva valonsäde hänestä ikäänkuin varjokuvan, ja Jean Valjean näki hänet täydellisesti selän puolelta. Mies oli kookas, puettu pitkään takkiin, vahva sauva kainalossa. Ne olivat Javertin peloittavat tunnusmerkit.