Cosette säpsähti. Jean Valjean lisäsi: "Älä puhu mitään. Anna minun toimia rauhassa. Jos huudat, jos itket, saa rouva Thénardier sinut kynsiinsä. Se on tullut sinua hakemaan."
Silloin — kiirehtimättä, mutta tekemättä ainuttakaan turhaa liikahdusta, lyhyen täsmällisesti ja varmasti, mikä oli sitäkin merkillisempää, koska vaara oli niin uhkaava ja koska kulkuvartiosto ja Javert saattoivat ilmestyä paikalle millä hetkellä tahansa — aukaisi Jean Valjean kaulaliinansa, kietaisi sen Cosetten ympäri kainaloiden alta, katsoen, ettei se mitenkään puristanut lasta, kiinnitti kaulaliinan köyden toiseen päähän solmulla, jota merimiehet sanovat pääskysen solmuksi, otti köyden toisen pään hampaisiinsa, riisui kenkänsä ja sukkansa ja heitti ne yli muurin, kiipesi täytteelle ja alkoi nousta muurin ja seinän nurkkausta yhtä varmasti ja vakavasti kuin olisi hänellä ollut tikapuun kapulat jalkojensa ja kyynäspäittensä tukena. Tuskin oli puolta minuuttia kulunut kun hän oli jo muurin harjalla.
Cosette katseli hänen puuhiaan ylen hämmästyneenä, mutta äännähtämättä sanaakaan. Jean Valjeanin varoitus ja eukko Thénardierin nimi olivat saattaneet hänet jäätävän kauhun valtaan.
Äkkiä kuuli hän Jean Valjeanin äänen huutavan, vaikka aina yhtä hiljaa:
"Asetu selin muuria vasten!"
Hän totteli.
"Älä hiiskahdakaan, äläkä pelkää!" jatkoi ääni.
Ja hän tunsi kohoavansa maasta.
Ennenkuin tiesi asiastakaan, oli hän jo muurilla.
Jean Valjean kävi häneen käsiksi, nosti hänet selkäänsä, otti hänen molemmat kätösensä vasempaan kouraansa, kyyristyi ja ryömi muurin harjaa pitkin ylempänä mainitun syvennyksen kohdalle. Kuten hän oli arvannutkin, oli siellä pienehkö rakennus, jonka katto lähti puupäällyksisen muuri-aukon ylä-osasta painumaan melkein lähelle maata, muodostaen hyvin loivan vietteen ja kulkien aivan lehmuksen oksain alatse.