Sangen tervetullut seikka, sillä muuri oli paljon korkeampi tältä kuin kadun puolelta. Jean Valjean näki maan häämöttävän syvällä allaan.
Hän oli juuri laskeutunut katolle ja piteli vielä muurin harjasta, kun ankara hälinä ilmoitti kulkuvartioston saapuneen aivan lähelle. Javertin ääni kuului jyrisevän:
"Tutkikaa umpikujaa! Oikokatua vartioidaan, Picpusinkatua samoin.
Vastaan siitä, että hän on umpikujassa!"
Sotamiehet syöksyivät Genrotin umpikujaan.
Jean Valjean liukui pitkin kattoa, yhä pidellen Cosettea hartioillaan, tuli lehmuksen kohdalle ja hyppäsi maahan. Pelon vai rohkeudenko vaikutuksesta ei Cosette ollut hiiskahtanutkaan. Käsistä oli hiukan nahkaa hankautunut.
6.
Arvoituksen alkua.
Jean Valjean oli tullut tavattoman suureen, omituiseen puutarhaan, joka oli surullinen ja synkkä kuin vartavasten tehty katseltavaksi talvella ja yöllä. Se oli pitkulainen, perällä mahtava poppelikäytävä, melkoisen korkeita puita kaikissa kulmissa, ja varjoton paikka keskellä, missä kasvoi erinomaisen korkea, yksinäinen puu, siellä ja täällä koukertelevia, suurten pensaiden tapaisia hedelmäpuita, vihanneslavoja ja meloonikenttä, jonka lasikellot kimaltelivat kuutamossa, sekä vanha likakaivo. Siellä ja täällä näkyi sammalpeitteisiä kivipenkkejä. Käytäviä reunustivat pienet, tummat, aivan suorat pensaat. Ruoho oli vallannut puolet puutarhaa, ja vihertävä homesieni peitti loput.
Jean Valjean näki vieressään rakennuksen, jonka kattoa myöten hän oli päässyt alas, kasan risukimppuja, ja risujen takana, aivan muurissa kiinni, kivipatsaan, jonka kolhiutuneet kasvot muodottoman naamuksen tavoin hämärtivät pimeästä.
Rakennus oli peräti rappeutunut ja luhistumassa, ja siinä eroitti muutamia väliseinillä eroitettuja ja sittemmin hävitettyjä osia, joista yksi oli aivan täynnä kaikenlaista sälyä ja näytti toimittavan vajan virkaa.