Oikokadun suuri rakennus, joka ulottui vielä Picpusinkadullekin, avasi puutarhaan kaksi kulmittaista sivustaansa. Nämä sisäpuoliset sivustat olivat vielä synkeämmät kuin kadunpuoleiset. Kaikissa akkunoissa oli rautaristikot. Ei valon pilkahdustakaan. Ylemmissä kerroksissa oli samanlaiset savutorvet kuin vankiloissa. Toinen sivusta loi toiseen varjonsa, joka suunnattoman mustan kankaan tavoin peitti puutarhaa.
Muuta ei talosta näkynyt. Puutarhan perä häipyi sumuun ja pimeään. Hämärästi sieltä vain häämötti ristikkäin kulkevia muureja, aivan kuin olisi siellä ollut toisia puutarhoja, sekä Polonceaunkadun mataloita kattoja.
Saattoi tuskin kuvitella synkempää, yksinäisempää paikkaa kuin tämä puutarha. Siellä ei näkynyt ainuttakaan ihmisolentoa, mikä olikin ymmärrettävissä myöhäisen hetken takia. Mutta eipä se paikka näyttänyt juuri olevan tehty siltä varalta, että siellä joku edes keskipäivällä käyskentelisi.
Jean Valjeanin ensimäisenä huolena oli ollut kenkiensä etsiminen ja niiden vetäminen jalkaansa. Sitten tunkeutui hän Cosetten kanssa vajaan. Pakeneva ei milloinkaan luule olevansa tarpeeksi hyvässä piilossa. Lapsi, joka yhä ajatteli eukko Thénardieria, koki hänen tavallaan vaistomaisesti kyyristyä niin pieneksi kuin suinkin.
Cosette vapisi ja painui hänen turviinsa. Kuului kulkuvartioston ankaraa hälinää, sen nuuskiessa umpikujaa ja katua, kuului pyssynperän kolahduksia kivitykseen, Javertin huutoja vakoilijoille, joita hän oli asettanut eri paikkoihin ja jos jonkinlaisia puheluun yhtyneitä sadatteluja, joista ei saanut selvää.
Neljännestunnin kuluttua tuntui tuo kohahteleva hälinä loittonevan.
Jean Valjean tuskin hengitti.
Hän oli hiljaa laskenut kätensä Cosetten suulle.
Muuten oli hiljaisuus, joka häntä ympäröi, niin tavattoman syvä, että tämä kamala melu, niin ankara ja niin lähellä kuin se olikin, ei näyttänyt voivan sitä lainkaan häiritä. Nämä muurit tuntuivat olevan rakennetut niistä kuuroista kivistä, joista raamatussa puhutaan.
Äkkiä kajahti tämän syvän hiljaisuuden keskellä uusia ääniä, mutta ääniä, jotka olivat yhtä taivaallisen ihania, yhtä hurmaavia kuin edelliset olivat olleet kauhistavia. Se oli pimeyden kohdusta vyöryvä virsi, rukouksen ja sävelten ihmeellinen sulosointu yön kaameassa hiljaisuudessa. Siellä kaikuivat naisäänet, mutta äänet, joissa yhtyi neitsytäänten puhdas sointu ja lapsenäänten viaton kirkkaus, jotka hymisivät kuin kaukana maasta ja jotka olivat niiden äänten kaltaisia, mitä vastasyntyneet kuulevat vielä ja mitä kuolevat kuulevat jo. Laulu tuli siitä synkeästä rakennuksesta, joka vallitsi puutarhaa. Samalla hetkellä, jolloin paholaisten hälinä oli loitonnut, tuntui enkelten kuoro hiljaa lähenevän pimeästä.
Cosette ja Jean Valjean vaipuivat polvilleen.