He eivät oikeastaan tienneet, mitä se laulu oli, he eivät tienneet, missä he olivat, mutta he tunsivat molemmat, sekä mies että lapsi, sekä katuvainen että viaton täytyvänsä painua polvilleen.
Nämä äänet olivat siitä kummallisia, että ne eivät estäneet rakennusta näyttämästä autiolta. Se oli kuin yliluonnollista laulua asumattomassa talossa.
Laulun kestäessä ei Jean Valjean ajatellut enää mitään. Hän ei enää nähnyt yötä, hän näki sinisen taivaan. Hän luuli tuntevansa avautuvan lentoon siipien, jotka räpyttelevät kaikkein meidän sisimmässämme.
Laulu vaikeni. Se oli ehkä kestänyt kauvankin. Jean Valjean ei olisi osannut sitä sanoa. Korkean liikutuksen tunnit tuntuvat aina minuuteilta.
Hiljaisuus oli palannut jälleen. Ei kuulunut enää mitään kadulta, ei kuulunut enää mitään puutarhasta. Se mikä uhkasi, se, mikä viihdytti, kaikki oli kadonnut. Tuuli vain suhisi hiljaa, valittavasti muurinharjan kuivuneissa ruohonkorsissa.
7.
Arvoitus jatkuu.
Yötuuli oli alkanut puhaltaa, mikä ilmoitti kellon olevan tuossa yhden ja kahden välillä aamulla. Cosette-raukka ei yhä hiiskahtanutkaan. Koska lapsi oli istuutunut hänen viereensä ja nojannut päänsä hänen kylkeensä, luuli Jean Valjean hänen nukkuneen. Hän kumartui tyttöä lähemmin tarkastamaan. Cosetten silmät olivat selkosen selällään ja niissä oli niin mietteliäs ilme, että se teki Jean Valjeanille pahaa.
Lapsi värisi yhä.
"Nukuttaako?" kysyi Jean Valjean.