"Teidän tulee pysytellä tässä viimeiseen mieheen."
Ottelu kääntyi ilmeisesti huonolle tolalle. Wellington huusi vanhoille
Talaveran, Vittorian ja Salamancan tutuilleen:
"Pojat! Voiko väistyminen tulla kysymykseenkään? Ajatelkaa vanhaa Englantia!"
Kello neljän aikoihin horjahtivat eglantilaisten rivit taaksepäin. Äkkiä näkyi ylätasangon korkeimmalla kohdalla vain tykistö ja tarkk'ampujat; kaikki muu oli kadonnut. Ranskalaisten pommien ja kuulain ahdistamina väistyivät rykmentit saman notkelman suojaan, jossa nykyään Mont-Saint-Jeanin maatilasta viljelysmaille johtava polku kiemurtelee, syntyi peräyttävä liike, englantilaisten taistelurintama kätkeytyi näkyvistä, Wellington vetäytyi taaksepäin. "Peräytymisen alkua!" huudahti Napoleon.
T.
Napoleon hyvällä tuulella.
Vaikka keisari olikin sairas ja vaikka eräs paikallinen kipu tuottikin hänelle ratsastaessa kärsimyksiä, ei hän milloinkaan ollut ollut niin hyvällä tuulella kuin tänään. Aina aamusta asti oli hän kaikessa tutkimattomuudessaan hymyillyt. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 tämä syvä sielu, jota näytti marmorinaamus peittävän, säteili valtoimenaan. Mies, joka oli ollut synkkä Austerlitzissa, oli Waterloossa hilpeä. Suurimmatkin kaitselmuksen kasvatit joutuvat menettelemään näin vastakohtaisesti. Meidän riemumme on varjoa vain. Lopullinen hymyily on Jumalan.
Ridet Caesar, Pompeius plebit, sanoivat "Salamoivan Legionan" soturit. Pompeius ei sillä kertaa juuri tainnut itkeä, mutta varmaa on, että Caesar nauroi.
Ratsastaessaan yöllä yhden aikoihin Bertrandin kanssa myrskyssä ja sateessa tarkastelemaan Rossommen läheisiä kukkuloita ja tyytyväisyydekseen nähdessään englantilaisten pitkän nuotiotulirivin valaisevan näkörajan Frischemontista aina Braine-l'Alleudiin saakka, oli hänestä sallima, jonka hän oli käskenyt saapua määrättynä päivänä Waterloon kentälle, näyttänyt tarkkaan noudattaneen käskyä. Hän oli pysäyttänyt hevosensa, jäänyt hetkiseksi liikkumattomana katselemaan salaman välähdyksiä ja kuuntelemaan ukkosen jyrinää, ja tuon kohtaloonuskojan oli kuultu pimeyteen mutisevan nuo salaperäiset sanat: "Me pidämme yhtä." Napoleon erehtyi. He eivät enää pitäneet yhtä.
Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut; koko tämä yö oli ollut hänelle yhtämittaista ilonaihetta. Hän oli kulkenut suurkaartilaisten rivin päästä päähän, pysähtyen siellä ja täällä puhuttelemaan etuvartijoita. Kello puoli kolme oli hän Hougomontin metsän lähettyvillä kuullut etenevän sotamiesjoukon astuntaa; hän oli jo hetkisen uskonut Wellingtonin peräytyvän. Hän oli sanonut: "Siellä nyt englantilaisten jälkijoukko suorii tiehensä. Minä tulen ottamaan vangiksi ne kuusituhatta englantilaista, jotka äskettäin ovat saapuneet Ostendeen." Hän puheli paljon ja kiivaasti. Hän oli saanut takaisin saman hilpeyden, joka hänet oli vallannut noustessaan Ranskan rannikolle 1 päivänä maaliskuuta, kun hän osoitti suurmarsalkalle Juanin lahden innostunutta talonpoikaa, huudahtaen: "Katsohan, Bertrand, tuossa sitä jo on voiman alkua!" Maaliskuussa, 17 ja 18 päiväin välisenä yönä ivaili hän Wellingtonia. "Tuo pieni englantilainen tarvitsee hieman läksytystä", sanoi Napoleon. Sade yhä vain yltyi. Ukkonen jyrisi keisarin puhuessa.