Kello puoli neljä aamulla oli hän menettänyt harhaluulonsa: tiedustelemaan lähetetyt upseerit olivat ilmoittaneet, ettei vihollinen liikahtanutkaan. Kaikki oli paikoillaan; ei ainuttakaan leiritulta oltu sammutettu. Englantilainen armeija nukkui. Hiljaisuus oli syvä maassa: vain taivaassa kävi ankara ryske. Kello neljä olivat vakoilijat tuoneet hänen eteensä erään talonpojan; tämä talonpoika oli opastanut muuatta englantilaista ratsuväenosastoa, luultavasti Vivianin osastoa, joka oli asettautunut Ohainin kylään, äärimäiseksi vasemmalle. Kello viisi oli kaksi belgialaista karkuria ilmoittanut hänelle jättäneensä rykmenttinsä ja englantilaisen armeijan odottavan taistelua. "Sitä parempi!" oli Napoleon huudahtanut. "Mieluummin heitänkin heidät nurin niskoin kuin toimitan peräytymään."

Aamulla oli hän Plancenoitin tiehen sattuvan jyrkän rinteen partaalla laskeutunut hevosen selästä, kurasta välittämättä, oli Rossommen talosta tuottanut keittiön pöydän ja maalaistuolin, oli istuutunut pöydän ääreen, olkilyhde mattona ja oli levittänyt auki taistelukentän kartan, sanoen Soultille: "Sievä sakkilauta!"

Yöllisen sateen vaikutuksesta eivät muonituskuormastot olleet pohjattomia teitä pitkin ehtineet aamuksi ajoissa perille. Sotamiehet eivät olleet paljoa nukkuneet, olivat kastuneet läpimäriksi, eivätkä olleet saaneet palaakaan suuhunsa. Tämä ei ollut estänyt Napoleonia huudahtamasta iloisesti Neylle: "Meillä on yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta." Kello kahdeksalta oli tuotu keisarin aamiainen. Hän oli kutsunut useampia kenraaleja kanssaan aterioimaan. Siinä syödessä oli juteltu Wellingtonin toissa iltana olleen Brüsselissä tanssiaisissa herttuatar Richmondin luona, ja Soult, tuo ankara sotakarhu arkkipiispan naamoineen, oli tokaissut: "Tänään ne vasta tanssiaiset ovat." Keisari oli laskenut leikkiä Neylle, joka oli sanonut: "Wellington ei ole tarpeeksi tyhmä odottaakseen teidän Majesteettianne." Sellainen oli muutoin hänen tapansa. "Hän lorueli mielellään", sanoo Fleury de Chaboulon. "Hänen luonteensa oli pohjimmiltaan hilpeä", sanoo Gourgand. "Hän vallan pulppuili sukkeluuksia, jotka olivat pikemmin omituisia kuin henkeviä", sanoo Benjamin Constant. Nämä jättiläisen hyväntuulenpurkaukset ansaitsevat seikkaperäisempää tarkastelua. Hän itse antoi vanhoille sotamiehilleen nimen "jöröjukat." Hän nipisti heitä korvasta, hän tempoili heitä parrasta. "Keisari se meille aina vain pilojaan teki", sanoo eräskin heistä. Napoleonin ollessa keskellä merta salaisella matkallaan Elban saarelta Ranskaan, kohtasi 27 päivänä helmikuuta ranskalainen sotalaiva Zéphir Inconstant prikin, jonne keisari oli kätketty, kysyen Inconstantilta uutisia Napoleonista; silloin tarttui keisari, jolla vielä sinä hetkenä oli hatussaan Elban saarella omaksumansa valkoisen-punertava, mehiläisin koristettu kokardi, nauraen huutotorveen ja vastasi itse: "Keisari jaksaa hyvin." Ken noin voi laskea leikkiä, tietää ohjaavansa tapahtumain kulkua. Napoleon oli useammankin kerran purskahtanut nauruun Waterloon aamiaisen aikana. Aamiaisen jälkeen oli hän hiljaa mietiskellyt neljännestunnin, sitten oli kaksi kenraalia istuutunut olkilyhteelle, kynä kädessä, paperilehti polvella, ja keisari oli sanellut heille taistelumääräykset.

Kello yhdeksän, hetkellä, jolloin ranskalainen armeija osastoihin jaettuna ja liikkeessä viitenä rivistönä oli levittäytynyt kentälle, osastot kahdessa ketjussa, tykistö brigadien välissä, soittokunta etunenässä marssia puhaltamassa, rumpujen päristessä ja torvien toitottaessa, mahtavana, taajana, reippaana, kypäräin, sapelien ja pistinten aaltoillessa meren tavoin näkörajalla, oli keisari liikutettuna huudahtanut kahteen kertaan: Suurenmoista! Suurenmoista!

Kello yhdeksästä puoli yhteentoista oli koko armeija — mikä kuuluu uskomattomalta — asettunut paikoilleen, jaettuna kuuteen ketjuun ja muodostaen, keisarin sanoja käyttääksemme, "kuuden V:n muotoisia kuvioita." Pari hetkeä taistelurintaman muodostamisen jälkeen, keskellä tuota syvää hiljaisuutta ennen myrskyn alkua, joka aina käy taistelun edellä, nähdessään kulkevan ohitsensa ne kolme patteria kahdestatoista, jotka hän oli käskenyt eroittaa Erlonin, Reillen ja Lobaun osastoista, yhden kustakin, ja jotka hän oli määrännyt alkamaan ottelun ampumalla Mont-Saint-Jeania siinä, missä Nivellesin ja Genappen tiet yhtyvät, oli keisari taputtanut Haxoa olalle ja sanonut: "Kas siinä kaksikymmentäneljä kaunista tyttöä, kenraali."

Varmana taistelun päättymisestä oli hän hymyllään rohkaissut ohitseen kulkevaa saarroskaivajain komppaniaa ensimäisestä osastosta, jonka oli heti kylän valloittamisen tapahduttua sulkeuduttava Mont-Saint-Jeaniin. Vain kerran keskeytti tämän huolettoman ilomielen ylpeän säälin sana. Nähdessään vasemmalleen, paikkaan, missä nykyään on suuri hauta, kokoontuvan muhkeine hevosineen noiden ihmeteltäväin harmaiden skotlantilaisten, oli hän sanonut: "Vahinko tosiaan."

Sitten oli hän jälleen noussut hevosensa selkään, kulkenut Rossommesta eteenpäin ja valinnut tähystelypaikakseen ahtaan nurmisen kunnaan oikealle Genappesta Brüsseliin johtavasta tiestä, ja siitä tuli hänen toinen asemansa taistelun aikana. Kolmas asema, kello seitsemän aikoihin illalla, Belle-Alliancen ja Haie-Sainten välillä, on kauhistuttava. Se on melkoisen korkea kumpu, joka on nähtävissä vielä tänä päivänäkin ja jonka taakse kaarti oli ryhmittynyt muutamaan tasangon notkelmaan. Tämän kummun ympärillä sinkoili kuulia kivetystä tiestä aina Napoleoniin asti. Kuten Briennessäkin vinkuivat jälleen hänen päänsä päällä pyssyjen luodit ja kanuunain kuulat. Ei paljoakaan sivulle siitä kohdasta, missä hänen hevosensa jalat olivat, on kaivettu esiin rosoisia kuulia, vanhoja ruostuneita sapelinteriä ja muodottomia pomminjäännöksiä. Scabra rubigine. Muutamia vuosia sitten löydettiin maasta tavattoman suuri räjähdyspommi, joka oli yhä vielä täysinäinen ja jonka sytytystorvi oli katkennut aivan juuresta. Tällä viimeisellä tähystyspaikallaan sanoi keisari oppaalleen Lacostelle, vihamieliselle, peräti säikähtyneelle talonpojalle, joka oli sidottu erään husaarin satulaan ja joka aina kuullessaan kuulien suhahtelevan ohitseen, kääntyi poispäin, kokien piiloittautua hänen taakseen: Tolvana! Sinä vielä tässä häpeiksesi tapatat itsesi selän puolelta.

Näiden rivien kirjoittaja löysi itsekin tämän kummun möyheätä santaa kaivellessaan pomminkaulan jäännöksiä, jotka neljänkymmenenkuuden vuoden happeutumisen kautta olivat peräti tuhoutuneet, sekä vanhoja raudanpätkiä, jotka murenivat hänen käsiinsä kuin seljan korret.

Kaikkihan tietävät, ettei näiden eri suuntiin kallistuvain tasankojen muoto aaltomaisine nousuineen ja laskuineen, ettei seutu, missä Napoleon ja Wellington tapasivat toisensa, ole enää sama kuin 18 päivänä kesäkuuta 1815. Muistomerkkiä varten on tästä kuolemankentästä kaivettu niin paljon maata, että sen aikaisemmat suhteet ovat häipyneet jäljettömiin ja että hämmentynyt historia ei siellä enää tunne paikkojansa. Kunnioittamisen tarkoituksessa on sen entinen näkö tykkänään hävitetty. Nähdessään kaksi vuotta myöhemmin Waterloon jälleen, huudahtikin Wellington: Nyt ne ovat muuttaneet minun taistelukenttäni! Siinä missä nykyään kohoaa valtava multapyramiidi leijona huipullaan, oli ennen kukkula, joka Nivellesin tielle päin aleni loivana rinteenä, mutta joka Genappen tien puolella muodosti melkein äkkijyrkän seinämän. Tämän vierun korkeutta saattaa vielä nytkin arvostella niiden kahden mahtavan hautakummun korkeuden mukaan, jotka kohoavat molemmin puolin Genappesta Brüsseliin vievää tietä. Vasemmalla on englantilaisten hauta; oikealla saksalaisten. Ranskalaisilla ei ole hautakumpua lainkaan. Koko tämä kenttä on ranskalaisten hautausmaata. Tuhansia ja taas tuhansia kuormia multaa on ajettu ylempänä mainittuun muistokumpuun, joka on sataviisikymmentä jalkaa korkea ja jonka ympärys on noin viisisataa jalkaa. Seurauksena onkin ollut, että nykyään voidaan päästä Mont-Saint-Jeanin ylätasangolle joltisenkin loivaa rinnettä pitkin. Taistelupäivänä oli nousu etenkin Haie-Sainten puolelta jyrkkää ja vaivaloista. Vieru oli tässä niin jyrkkä, etteivät englantilaiset tykkimiehet nähneet alapuolellaan laakson pohjassa taloa, joka oli koko taistelun keskuksena. 18 päivänä kesäkuuta 1815 olivat vielä sateet pahentaneet asiaa, lieju vaikeutti nousua ja kiipeäminen oli suoranaista loassa rämpimistä. Pitkin ylätasangon huippua kulki eräänlainen syvänne, jota kaukaisen katselijan oli mahdoton huomata.

Mikä oli tämä syvänne? Katsokaamme. Braine-l'Alleud on belgialainen kylä, Ohain on toinen. Näitä kyliä, jotka molemmat ovat piilossa notkelmain pohjassa, yhdistää noin puolentoista lieun pituinen tie. Tämä tie kulkee aaltomaisen tasangon kautta, tuon tuostakin tunkeutuen kumpuihin ja kukkuloihin kuin auran vako, mistä johtuu, että tämä tie muutamissa kohdin muodostuu aivan kuin rotkotieksi. Vuonna 1815 leikkasi tämä tie niinkuin nytkin Mont-Saint-Jeanin ylätasangon huipun Genappen ja Nivellesin maanteiden välistä. Mutta nykyään on se aivan kentän tasalla; silloin kulki se syvänä uurroksena tasangon halki. Sen molemmat seinämät on kuljetettu muistokumpuun. Tämä tie oli ja on vieläkin suurimmalta osaltaan kaivantoa, jonka seinämät olivat muutamin paikoin toistakymmentä jalkaa syvät. Nämä liian jyrkät seinämät sortuivatkin joskus, etenkin talvella, rankkasateiden vaikutuksesta. Onnettomuuksia tapahtui tuon tuostakin. Tie oli niin ahdas Braine-l'Alleudiin tullessa, että muuan matkustaja oli siinä joutunut kuormavaunujen alle ja murskaantunut kuoliaaksi, kuten ilmoittaa lähelle hautausmaata pystytetty kiviristi; saamme tietää vainajan nimenkin: Herra Bernard Debrye, kauppias Brüsselistä, sekä tapaturman aikamäärän: helmikuussa 1637.[2] Se oli niin syvä Mont-Saint-Jeanin ylätasangolla, että muuan talonpoika, Mathieu Nicaise, vuonna 1783 hautaantui sortuvan seinämän alle, kuten ilmoitti aikoinaan toinen kiviristi, jonka ylä-osa on hävinnyt maata muokattaessa, mutta jonka kumoon syösty jalusta viruu vielä nytkin nurmirinteellä vasempaan Haie-Sainten ja Mont-Saint-Jeanin maatilan välisestä tiestä.