"Onhan minulla yksinäinen rakennusrähjä tuolla vanhan luostarin raunioiden takana, sopessa, jota ei kukaan näe. Siinä on kolme huonetta."
Rakennus oli tosiaankin niin piilossa raunioiden takana ja niin hyvin kätketty, ettei Jean Valjeankaan ollut sitä nähnyt.
"Hyvä", sanoi Jean Valjean. "Nyt minä pyydän Teiltä kahta seikkaa."
"Mitä, herra pormestari?"
"Ensiksi: Te ette saa sanoa kenellekään ihmiselle, mitä tiedätte minusta. Toiseksi: Te ette saa pyrkiä tietämään minusta enempää kuin nyt tiedätte."
"Miten haluatte. Minä tiedän, että Te ette voi tehdä mitään kuin mikä oikein on, ja että Te olette aina ollut rehellinen ja hurskas mies. Ja sitten: Tehän minut tänne toimititte. Tehän voitte siis minua kaskeakin. Olen Teidän käytettävissänne."
"Sovittu siis. Mutta käykääpä nyt kanssani. Lähdemme hakemaan lasta."
"Mitä?" ihmetteli Fachelevent. "Teillä on siis lapsikin mukananne?"
Hän ei sitten enää puhunut sanaakaan, ja seurasi Jean Valjeania niinkuin koira seuraa isäntäänsä.
Puolisen tuntia jälkeenpäin oli Cosetten poskille loimottavan takkavalkean ääressä palannut entinen puna, ja pian nukkui lapsi vanhan puutarhurin vuoteessa. Jean Valjean oli solminut liinan kaulaansa ja pukenut takin ylleen. Muurin yli heitetty hattukin oli löytynyt. Jean Valjeanin pukeutuessa oli Fauchelevent irroittanut polvestaan kulkusen, joka nyt erään kantokorin viereen naulalle ripustettuna koristi seinää. Sitten lämmittelivät miehet pöydän ääressä, mille Fauchelevent oli hankkinut juustonpalan, mustaa leipää, viinipullon ja kaksi lasia, ja ukko taputteli Jean Valjeania polvelle ja puheli: