Ensimäisinä päivinä olivat Thénardierit kiukustuneina lörpötelleet. Leivosen katoaminen oli herättänyt tavatonta huomiota koko kylässä. Tapauksesta oli syntynyt heti useampia toisintoja, jotka olivat suurentaneet sen lapsenryöstöksi. Siitä oli johtunut ylempänä mainittu tiedonanto. Mutta ensimäisen puuskansa haihduttua oli ukko Thénardier ihmeellisen vaistonsa ohjaamana piankin ymmärtänyt, ettei ole koskaan hyödyllistä kiihoittaa herra yleisen syyttäjän mieltä, ja että tämä huuto Cosetten ryöstämisestä kaikkein ensinnä kääntäisi oikeuden säkenöivän silmän häneen, Thénardieriin, ja hänen moniin sekaviin asioihinsa. Huuhkajat eivät millään muotoa suvaitse kynttilän valoa. Ja sitten: miten hän selviytyisi niistä tuhannestaviidestäsadasta frangista, jotka hän oli saanut? Hän muutti äkkiä suuntaa, tukki eukkonsa suun ja oli hämmästyvinään aika tavalla, kun hänelle puhuttiin varastetusta lapsesta. Hän ei ymmärtänyt moisesta tarinasta sanaakaan. Tosin oli hän silloin saattanut valittaa, että häneltä niin pian "vietiin" se rakas lapsukainen: hellyydessään olisi hän tahtonut pitää sen vielä pari, kolme päivää. Mutta lapsen "iso-isä" oli tullut sitä noutamaan, ei siinä sen kummempaa. Hän oli keksinyt "iso-isän", ja se teki sangen hyvän vaikutuksen. Tämän kertomuksen kuuli Javert Montfermeilissä. Iso-isä peitti näkyvistä Jean Valjeanin.
Mutta Javert upotti Thénardierin tarinaan muutamia kysymyksiä ikäänkuin koetusluodeiksi.
"Kuka oli se iso-isä, ja mikä oli hänen nimensä?"
Thénardier vastasi hätäilemättä:
"Rikas maanviljelijä. Näin hänen passinsa. Muistelenpa hänen nimensä olleen Guillaume Lambert."
Lambert oli hyvin kunnianarvoisa ja luotettava nimi. Javert palasi
Pariisiin.
"Jean Valjean on kun onkin kuollut", mietti hän, "ja minä olen aika tyhmyri."
Hän oli jälleen unohtamaisillaan koko jutun, kun hän maaliskuussa vuonna 1824 kuuli puhuttavan eräästä omituisesta henkilöstä, joka asui Saint-Médardin seurakunnassa ja jota sanottiin "almuja jakelevaksi kerjäläiseksi." Tämä henkilö oli, niin kerrottiin, eläkkeennauttija, jonka nimeä ei kukaan oikein tarkalleen tiennyt ja joka eleli yksinään erään pienen, kahdeksanvuotiaan tytön kanssa. Tämä tyttö ei tiennyt hänkään mitään, paitsi että hän oli tullut Montfermeilistä. Montfermeil! Se nimi esiintyi yhä uudelleen ja uudelleen, ja sai Javertin heristämään korviaan. Vanha poliisin palvelukseen antautunut kerjäläinen, entinen kirkon palvelija, jolle tämä henkilö antoi almuja, lisäsi muutamia yksityisseikkoja:
"Tämä henkilö oli hyvin vauhko. Hän poistui asunnostaan vain iltaisin. Hän ei puhutellut ketään, paitsi joskus köyhiä. Hän ei päästänyt ketään lähelleen. Hän oli pukeutunut kamalaan, keltaiseen takki-kuluun, jonka arvo oli laskettava useissa miljoonissa, koska siihen oli neulottu tukuttain seteleitä!"
Tämä oli totisesti omiansa herättämään Javertin uteliaisuutta! Saadakseen nähdä sen kummallisen eläkeherran läheltä, häntä säikähyttämättä, lainasi hän eräänä päivänä kirkonpalvelijalta tämän rääsyt sekä paikan, missä tuo vanha urkkija kaiket illat istui kyyrysissään rukouksiaan honottaen ja samalla pitäen silmällä kaikkea ja kaikkia.