"Epäilyttävä henkilö" tuli tosiaankin valepukuisen Javertin luo ja ojensi hänelle almun. Silloin nosti Javert päätänsä, ja niinkuin Jean Valjean säpsähti, luullessaan tunteneensa Javertin, säpsähti Javert, luullessaan tunteneensa Jean Valjeanin.
Mutta pimeys oli voinut häntä eksyttää. Jean Valjeanhan oli virallisesti kuollut. Javert oli vielä vakavain epäilysten vallassa. Ja epäilysten vallassa ollessaan ei Javert, tunnontarkka mies, kahmaissut ketään kauluksesta.
Hän seurasi miestään Gorbeaun talon kohdalle asti ja pani eukon puhumaan, mikä ei ollut erikoisen vaikeaa. Eukko vakuutti hänelle kertomuksen miljoonasisältöisestä takista todeksi ja esitti tuhannen frangin sivukohtauksen. Hänhän oli nähnyt! Hänhän oli tunnustellut! Javert vuokrasi talosta huoneen. Vielä samana iltana muutti hän sinne. Hän kuunteli salaperäisen vuokralaisen ovella, toivoen kuulevansa hänen äänensä, mutta Jean Valjean huomasi hänen kynttilänsä paisteen lukonreijästä ja teki urkinnan tyhjäksi pysyttelemällä hiljaa kuin hiiri.
Seuraavana päivänä puitti Jean Valjean pakoon. Mutta lattialle putoavan viiden frangin helinän kuuli eukko, joka havaitessaan rahoja liikuteltavan epäili hommattavan muuttoa ja riensi ilmoittamaan asian Javertille. Yöllä, Jean Valjeanin hiipiessä talosta, odotteli Javert häntä kadulla puiden takana, kaksi miestä mukanaan.
Javert oli pyytänyt aseellista apua poliisi-asemalta, mutta hän ei ollut maininnut tavottelemansa henkilön nimeä. Hän oli pitänyt sitä omana salaisuutenaan kolmestakin syystä: ensiksi, koska pieninkin varomattomuus saattoi säikähyttää Jean Valjeania; toiseksi, koska entisen karanneen ja kuolleeksi julistetun rangaistusvangin sieppaaminen, rikollisen, jonka oikeuden asiakirjat olivat muinen laskeneet kaikkein vaarallisinten pahantekijäin joukkoon, oli teko niin loistava, etteivät pariisilaisen poliisikunnan vanhemmat virkamiehet varmaankaan sallisi sitä Javertin moiselle tulokkaalle, joten hänellä oli syytä peljätä heidän vievän häneltä hänen kaleerivankinsa; kolmanneksi, koska Javert oli taiteilija ja koska hän siis paljon piti odottamattomista seikkailuista. Hän vihasi iskuja, joita kehutaan ja joista pidetään jo edeltäpäin suuremmoista melua. Hän tahtoi valmistella piilossa mestarinäytteitään ja paljastaa ne sitten äkkiä.
Javert oli seurannut Jean Valjeania puu puulta, sitten nurkka nurkalta,
kadottamatta häntä näkyvistään hetkiseksikään. Silloinkin, kun Jean
Valjean luuli olevansa mitä paraimmassa turvassa, vartioi häntä
Javertin silmä.
Miks'ei Javert vanginnut Jean Valjeania? Hän ei ollut vielä asiastaan varma.
Tulee muistaa, että tähän aikaan ei poliisi saanut oikein olla omissa oloissaan: vapaat sanomalehdet näykkivät sitä alinomaa. Muutamat sanomalehtien paljastamat mielivaltaiset vangitsemiset olivat joutuneet puheeksi aina eduskunnassa asti ja saattaneet poliisin varovaisemmaksi. Yksityisen vapauden häiritseminen oli vakava seikka. Poliisimiehet pelkäsivät erehtyvänsä. Päällikkö kävi tietysti heidän kimppuunsa. Harha-isku merkitsi virka-eroa. Ajatelkaapa vain sitä vaikutusta, jonka olisi parinkymmenen pariisilaisen lehden toistamana tehnyt seuraava lyhyt pätkä:
"Eilen pidätettiin vanha, valkohapsinen ukko, kunnia-arvoisa eläkkeennauttija, joka käveli kadulla kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa ja passitettiin karanneena kaleerivankina poliisikamarin säilöihin!"
Sitäpaitsi on huomattava, että Javertilla oli omat epäilynsä. Hänen omantuntonsa käskyt liittyivät poliisipäällikön käskyihin. Hän ei tosiaankaan ollut miehestään varma.