Jean Valjean kulki hänen edellään pimeässä.
Murheet, levottomuus, tuska, alituinen jännitys, tämä uusi onnettomuus, joka pakoitti hänet pakenemaan yön selkään ja etsimään sattuman kaupalla Pariisista tyyssijaa Cosettelle ja itselleen, välttämättömyys sovittaa nopeutensa lapsen askelten mukaan, kaikki tämä oli hänen tietämättäänkin muuttanut Jean Valjeanin käyntiä ja painanut koko hänen ryhtiinsä semmoisen heikkouden ja voimattomuuden leiman, että Javertiin hahmoutunut poliisikin saattoi hänen suhteensa erehtyä, ja erehtyikin. Mahdottomuus mennä lähemmäksi, miehen vanhaa kotiopettajaa muistuttava puku, Thénardierin puhe iso-isästä, sekä lopuksi hänen luuloteltu kuolemansa rangaistusvankilassa lisäsivät yhä Javertin mielessä kytevää epäröimistä.
Hän ajatteli kerran kysyä äkkiä miehen papereita. Mutta ellei tämä mies ollut Jean Valjean ja ellei tämä mies ollut vanha, kunniallinen eläkkeennauttija, oli hän luultavasti joku Pariisin konnantöiden hämärään kuteeseen syvästi ja ovelasti punoutunut veijari, jonkun vaarallisen joukkion päällikkö, joka jakelee almuja peittääkseen muita harrastuksiaan. Itsessään sangen vanha temppu. Hänellä oli liittolaisia, tovereita, vara-kätköjä, joihin hän epäilemättä lymyisi. Kaikki nuo mutkat ja koukut, joita hän teki kaduilla, näyttivät osoittavan, ettei hän ollut mikään ensikertalainen miehekseen. Ei häntä vielä sopinut vangita, sillä se olisi ollut samaa kuin "kultamunia munivan kanan tappaminen." Miksi ei sopisi odottaa? Javert oli varma, ettei mies pujahtaisi hänen käsistään.
Hän asteli siis hyvin neuvottomana, tehden itselleen satoja kysymyksiä tämän salaperäisen henkilön suhteen.
Vasta Pontoisenkadulla, erään kapakan kirkkaasti valaistulla edustalla tunsi hän varmasti Jean Valjeanin.
Tässä maailmassa on kaksi olentoa, jotka vavahtavat, sisimpiään myöten: äiti, joka löytää lapsensa, ja tiikeri, joka löytää saaliinsa. Javert tunsi sisimmässään sellaisen vavahduksen.
Päästyään lopullisesti selville siitä, että hän ajoi Jean Valjeania, tuota peloittavaa rangaistusvankia, huomasi hän joukkoonsa kuuluvan vain kolme miestä, ja hän käski pyytämään apua Pontoisenkadun poliisi-asemalta. Ennenkuin tartutaan orjantappurasauvaan, vedetään hansikkaat käteen.
Tämä viivyke ja neuvottelu Rollinin kulmauksessa olivat vähällä haihduttaa hänet jäljiltä. Mutta pian hän arvasi Jean Valjeanin haluavan asettaa joen itsensä ja takaa-ajajiensa välille. Hän painoi päänsä rinnoille ja mietti, kuten vainukoira, joka etsii otuksen jälkiä kuono maassa. Tavattoman tarkan vaistonsa johtamana meni Javert suoraan Austerlitzin sillalle. Kysymys vahdille vahvisti hänen arvelunsa:
"Oletteko nähnyt tästä kulkevan erästä miestä ja erästä pientä tyttöä?"
"Olen kyllä, ja kiristin maksunkin vielä molemmilta", vastasi vahti.