Javert saapui sillalle paraiksi nähdäkseen Jean Valjeanin joen toisella puolen taluttavan Cosettea kuun valaiseman paikan yli. Hän näki Jean Valjeanin poikkeavan Pyhän Antonion Ruohotielle ja hän muisti kohta sudenkuopan tapaisen Genrotin umpikujan ja ainoan ulospääsyn Oikokatua pitkin Picpusin kadulle. Hän sulki polut, kuten metsästäjät sanovat, ja lähetti kiireesti yhden miehistään kiertoteitä pitkin pitämään silmällä tätä ulospääsyä. Asevaraston asemalle palaava kulkuvartiosto marssi ohi, ja hän otti sen avukseen. Tällaisissa peleissä ovat sotilaat valtteja. Villisian pyydystämiseen vaaditaan taitoa ja koirien voimia. Suoritettuaan nämä temput, tietäessään näin Jean Valjeanin joutuneen satimeen Genrotin umpikujan välille oikealle ja hänen vahtimiehensä välille vasemmalle, sekä tietäessään itse olevansa otustaan aivan lähellä, pisti Javert nenäänsä hyppysellisen nuuskaa.
Sitten alkoi hän leikkinsä. Hänellä oli nyt hurmaava, helvetillinen hetkensä: hän antoi miehensä kulkea edellään, tietäen pitävänsä hänet lujasti kynsissään, mutta haluten siirtää mahdollisimman myöhään vangitsemisen, onnellisena, kun tiesi hänen joutuneen ansaan ja olevan kuitenkin näennäisesti vapaana, tuijottaen häneen ja hekumoiden kuin hämähäkki, joka antaa kärpäsen pyristellä vähän aikaa, tai kuin kissa, joka päästää hiiren hetkiseksi omaan valtaansa. Peto-eläimen ja petolinnun kynnet tuottavat omistajilleen hekumallista aistillista nautintoa silloin, kun ne tuntevat avuttoman saaliin kiemurtelevan niiden pitimissä. Miten suloiselta tuntuukaan tuo vähittäinen tukahuttaminen!
Javert nautti. Hänen verkkonsa silmukat olivat lujasti solmitut. Hän oli varma onnistumisestaan. Hänen tarvitsi enää vain puristaa kouransa kokoon.
Vastustuksen ajatteleminenkin oli hänen vahvaan apujoukkoonsa katsoen mahdotonta, miten väkevä, hurjanrohkea ja kylmäverinen Jean Valjean olisikin.
Javert kulki hitaasti eteenpäin, tutki ja penkoi tiellään kaikki sokkelot ja piilopaikat kuten varkaan taskut.
Mutta kun hän saapui verkon keskustaan, ei hän tavannutkaan kärpästä.
Hänen kiukkuaan on helppo kuvitella.
Hän kuulusteli Oikokadun ja Picpusinkadun kulmaukseen asettamaansa vartiomiestä, mutta tämä, joka ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan, ei ollut nähnyt vilaustakaan otuksesta.
Joskus sattuu, että sarvas ryöstäytyy ajettavista, vaikka koirat ovat aivan sen kintereillä, ja silloin eivät kokeneimmatkaan eränkävijät tiedä, mikä neuvoksi. Duvivier, Ligniville ja Desprez jäävät sanattomiksi. Tämänlaisen pettymyksen sattuessa huudahti Artonge kerran: 'Se ei ole mikään sarvas, se on noita.'
Javert olisi halunnut huutaa samoin.