"Pieni valkoinen isämeitä, jonka Jumala laittoi, jonka Jumala sanoi, jonka Jumala paratiisiin saattoi. Ehtoolla maata mennessäni kolme enkeliä löytin (!) sängystäni, yhden jalkopuolelta, kaksi päänalaiselta ja keskeltä rakkaan Neitsyt Maarian, joka minua nukkumaan kehoitti ja minua pelkäämästä kielti. Hyvä Jumala on isäni, rakas Neitsyt on äitini, kolme apostolia ovat veljiäni, kolme neitsyttä sisariani. Paitaan, jossa Jumala on synnytetty, on minun ruumiini peitetty. Pyhän Margareetan ristiä kannan rinnassani merkkinä. Pyhä Neitsyt kedolle kulki, Jumalaa itki, pyhän Johanneksen kohtaki (!). Pyhä Johannes, mistä matkaatten? Luota Ave Salus'en. Te Herraa näittekö, vai kuinka? Hän riippuu ristinpuussa, jalat puhkaistuina, kädet naulattuina, orjantappurasta peite päässä. Ken kolmasti tään lukee illalla, kolmasti aamulla, on kerran paratiisissa."
Vuonna 1827 katosi tämä merkillinen rukous kolminkertaisen kalkkimaalauksen alle. Tällä hetkellä häipyy se häipymistään muutamien naisten muistista, naisten, jotka silloin olivat nuoria tyttöjä, mutta jotka nyt ovat vanhuksia.
Suuri seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva täydensi tämän salin koristelua, ja sen ainoa ovi, kuten luulemme maininneemme, avautui puutarhaan päin. Kaksi kapeata, puupenkkien reunustamaa pöytää kulki kahtena pitkänä, yhdensuuntaisena viivana salin toisesta päästä toiseen. Seinät olivat valkoiset, pöydät mustat. Nämä kaksi surun väriä muodostavat luostarien koko varaston. Ateriat olivat hyvin niukkoja, ja lastenkaan ravinto ei ollut kehuttava. Yksi ainoa ruokalaji, lihaa ja vihanneksia yhdessä tai suolakalaa, siinä koko ylellisyys. Mutta tämäkin lyhyt ruokalista oli yksistään kasvatteja varten ja poikkeus tavallisista oloista. Lapset söivät vaijeten ja hiljaa viikkovuoroaan hoitavan äidin valvonnan alaisina, ja jos vain kärpänenkin rohkeni lennellä ja surista vastoin sääntöjä, aukoi ja sulki äiti kuuluvasti suurta, puukansiin sidottua kirjaa. Tätä hiljaisuutta häiritsivät vain pyhimysten elämäkerrat, joita luettiin ääneen pienestä pulpetista ristiinnaulitun kuvan juurelta. Lukijatar oli tavallisesti isompia oppilaita, hänkin viikoksi toimeensa määrätty. Paljaalla pöydällä oli lyhyiden välimatkojen päässä isoja savi-astioita, joissa oppilaat itse pesivät lautasensa ja veitsensä ja haarukkansa ja lusikkansa ja sinne heittivät he rangaistuksen uhallakin liian kovat lihanpalaset tai pahettuneen kalan. Näitä astioita sanottiin vesipyöröiksi.
Lapsi, joka rikkoi hiljaisuussääntöä, sai tehdä "kieliristin." Mihin? Lattiaan. Hänen täytyi nuoleskella lattiaa. Tomun, tämän kaikkien ilojen lopun, oli rangaistava näitä pieniä, elämänhaluisia olentoraukkoja, joiden ainoana vikana oli ollut visertely.
Luostarissa oli olemassa eräs kirja, josta on painettu vain yksi ainoa kappale ja jota on kielletty lukemasta. Niin määräävät pyhän Benediktuksen säännöt. Salaisuus, johon ei kenenkään pyhittämättömän silmä saa tunkeutua. Nemo regulas, seu constitutiones nostras externis communicabit.
Kasvatit saivat kerran tämän kirjan käsiinsä ja alkoivat lukea sitä ahneesti. Kauhistuneina löivät he sen tuon tuostakin kiinni, koska pelkäsivät yllätystä. Mutta tästä selkäpiitä karmivasta uhka-yrityksestä oli heidän nautintonsa vain keskinkertainen. Muutamia käsittämättömiä sivuja poikien synneistä, siinä kaikki, mitä he sieltä löysivät "mieltäkiinnittävämpää."
Heidän leikkitanhuanaan oli muutamien laihojen hedelmäpuiden reunustama käytävä puutarhassa. Välittämättä äärimmäisen tarkasta valvonnasta ja ankarista rangaistuksista saivat he silloin tällöin salavihkaa siepatuksi tuulenpudottaman raa'an omenan tai pilaantuneen aprikosin tai madonsyömän päärynän. Jätän tässä kohdassa puheenvuoron kirjeelle, joka on juuri tässä edessäni ja jonka kaksikymmentäviisi vuotta sitten kirjoitti muuan silloisista kasvateista, nykyään rouva herttuatar de ——— Pariisin hienoimpia naisia. Sanat kuuluvat muuttamatta näin:
"Päärynää tai omenaa koetetaan piiloitella parhaan mukaan. Kun käydään ennen illallista viemässä peite vuoteeseen, pistetään ne päänalaisen alle ja syödään sitten maata mentyä, ja ell'ei se käy laatuun, ahmitaan ne mukavuuslaitoksessa."
Se oli heidän suurimpia nautintojaan.
Kerran hänen ylhäisyytensä arkkipiispan ollessa käynnillä luostarissa, sanoi muuan nuorista tytöistä, neiti Bouchard, jossa oli hiukan Montmorencyn vikaa, lyövänsä vetoa siitä, että hän pyytää arkkipiispalta lupapäivää — seikka, joka tuntui mahdottomalta niin ankarassa yhdyskunnassa. Vetoon suostuttiin, vaikka ei kukaan vastaväittäjistä uskonutkaan tytön täyttävän aijettaan. Mutta hetken tultua, arkkipiispan kulkiessa kasvattien ohi, astui neiti Bouchard toveriensa kuvaamattomaksi kauhistukseksi rivistä ja tokaisi: "Teidän Ylhäisyytenne, päivä lupaa!" Neiti Bouchard oli reipas, solakka tyttö, ja hänen punakat, iloiset kasvonsa näyttivät erinomaisen suloisilta. Hänen ylhäisyytensä de Quélen veti suunsa hymyyn ja sanoi: "Niinkö tosiaankin, rakas lapsukaiseni, yksikö päivä vain lupaa! Kolme päivää, jos haluatte. Annan teille kolme päivää lupaa!" Päänunna ei voinut siihen mitään, arkkipiispa oli puhunut. Tyytymättömyys oli suuri luostarissa, mutta kasvatuslaitoksessa vallitsi ilo ja riemu. Helppo onkin kuvitella moisen tapauksen vaikutusta.