Tämä yrmy luostari ei ollut kuitenkaan niin suljettu, etteivät ulkomaailman intohimot, murhenäytelmät, jopa romaanitkin olisi päässeet tunkeutumaan sen muurien sisäpuolelle. Sitä todistaaksemme esitämme tässä lyhyesti vain erään eittämättömän tositapauksen, jolla muuten ei ole mitään tekemistä eikä yhteyttä varsinaisen kertomuksemme kanssa. Sen tarkoituksena on vain täydentää lukijan mielikuvaa luostarista.
Niihin aikoihin oleskeli näet luostarissa eräs salaperäinen henkilö, joka ei ollut nunna, jota kohdeltiin suurella kunnioituksella ja jota sanottiin rouva Albertiinaksi. Hänestä ei tiedetty muuta kuin että hän oli mielipuoli ja että häntä maailmassa pidettiin kuolleena. Tämän jutun pohjana, puheltiin, oli ollut erään mahtavan avioliiton vuoksi tapahtuneet sovittelut.
Tämä nainen, joka oli tuskin täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, oli tummaverinen, jotensakin kaunis ja hän tuijotteli hajamielisesti eteensä suurilla mustilla silmillään. Näkikö hän mitään? Sitä sopi epäillä. Hän ei kävellyt, hän liukui. Hän ei puhunut milloinkaan. Ei voitu varmaan sanoa, hengittikö hän enää lainkaan. Hänen sieraimensa olivat pingotetut ja tummansiniset kuin viimeisen henkäyksen jäljiltä. Kun kajosi hänen käteensä, oli se kuin olisi lunta koskettanut. Hän oli kuin kaunis aave. Mutta minne hän tuli, siellä värisivät kaikki vilusta. Eräänä päivänä sanoi muuan sisar toiselle, nähdessään hänen kulkevan ohi: "Häntä pidetään kuolleena." — "Kuollut hän ehkä onkin", vastasi toinen.
Rouva Albertiinasta kerrottiin sadat jutut. Hän oli kasvattien herkeämättömän uteliaisuuden esineenä. Kappelissa oli penkki, jota sanottiin Häränsilmäksi. Tässä penkissä, jossa oli vain yksi pyöreä aukko, häränsilmä, istui rouva Albertiina jumalanpalvelusten aikana. Hän oli tavallisesti yksinään, koska tämä penkki oli ensi kerroksessa ja koska sieltä saattoi nähdä saarnaajan tai alttaripalveluksen toimittajan, mikä ei ollut sallittu nunnille. Kerran oli saarnastuolissa muuan korkea-arvoinen nuori pappi, Rohanin herttua, Ranskan pääri, v. 1815 Léonin prinssinä ollessaan punaisten muskettisoturien upseeri, kuollut 1830 jälkeen kardinaalina ja Besançonin arkkipiispana. Rohanin herttua saarnasi silloin ensi kertaa Pikku Picpusin luostarissa. Rouva Albertiina kuunteli tavallisesti saarnoja ja messuja täysin levollisena ja hievahtamattomana. Mutta sinä päivänä kohottautui hän heti Rohanin herttuan nähtyään puoliksi istuimeltaan ja sanoa tokaisi kovaa keskellä kappelin hiljaisuutta: "Kas! August!" Kaikki käänsivät hämmästyneinä päänsä sinnepäin, ja saarnaaja kohotti hänkin katseensa, mutta rouva Albertiina oli jälleen vaipunut entiseen hievahtamattomuuteensa. Leyhäys ulkomaailmasta, elämän välähdys oli hetkiseksi iskenyt tähän sammuneeseen, kylmään olentoon, sitten oli kaikki häipynyt jäljettömiin taas, ja mielipuolesta oli jälleen tullut ruumis.
Mutta nämä kaksi sanaa panivat kaikki kielet luostarissa liikkeelle. Miten paljon sisälsikään tuo huudahdus: "Kas! August!" Mitä aavistuksia se herättikään! Rohanin herttuan nimi oli tosiaankin August. Näytti aivan ilmeiseltä, että rouva Albertiina oli peräisin kaikkein hienoimmasta maailmasta, koska hän tunsi Rohanin herttuan, että hänellä oli ollut siinä huomattava sija, koska hän puhutteli niin tuttavallisesti niin suurta herraa ja että hänellä oli ollut Rohanin herttuaan suhteita, sukulaisuussuhteita ehkä, mutta joka tapauksessa hyvin läheisiä, koska hän tiesi hänen "ristimänimensä."
Kaksi sangen ankaraa herttuatarta, rouvat de Choiseul ja de Sérent, kävi usein luostarissa, minne he pääsivät luultavasti Magnates Mulieres-etuoïkeuden avulla. He olivat koko kasvatuslaitoksen kauhistus. Kun nämä vanhat rouvat kulkivat ohi, vapisivat tyttöraukat ja painoivat katseensa maahan.
Rohanin herttua oli muuten myöskin, tietämättään, kasvattien huomion esineenä. Hänet oli siihen aikaan, piispanarvoa odotellessa, nimitetty Pariisin arkkipiispan pääapulaiseksi. Hänen oli tapana tulla hyvin usein Pikku Picpusin nunnien kappeliin jumalanpalveluksia pitämään. Ei kukaan nuorista luostarin asukkaista päässyt häntä näkemään esiripun takia, mutta hänen äänensä oli lempeä ja hiukan kimakka, ja sen olivat he oppineet tuntemaan. Hän oli ollut muskettisoturien upseerina, ja sitten sanottiin hänen olevan hyvin hienon ja hänen kauniin kastanjanruskean tukkansa tiedettiin muodostavan erinomaisen kauniita kiehkuroita pään ympärille, ja sitten piti hänellä oleman leveä ja komea paksusta silkkikankaasta valmistettu vyö ja hänen musta papinpukunsa kuului olevan mitä mainiointa, hienointa tekoa. Hän antoi tavattomasti työtä kaikkien näiden kuusitoistavuotiaiden mielikuvitukselle.
Mitään melua ei kuulunut ulkopuolelta luostariin. Mutta eräänä vuonna tunkeutui sinne huilun ääni. Se oli suurenmoinen tapaus, ja silloiset kasvatit muistavat sen vieläkin varsin hyvin.
Joku soitti huilua naapuritalossa. Tästä huilusta lähti aina sama sävel, sävel, joka nykyään tuntuu hyvin kaukaiselta: "Oi Zétulbé! Mun sieluin valtijaaksi tullos!" Se kuului pari kolme kertaa päivässä. Tytöt viettivät tuntikausia sen kuuntelemisessa, äänestäjä-äidit olivat aivan suunniltaan, aivot työskentelivät, rangaistuksia satoi. Tätä kesti useampia kuukausia. Kasvatit olivat kaikki enemmän tai vähemmän rakastuneita tuntemattomaan soittajaan. Jokainen haaveili Zétulbestänsä. Huilun ääni tuli Oikokadun puolelta. He olisivat antaneet kaikki, yrittäneet kaikki, uskaltaneet kaikki saadakseen nähdä edes vilaukselta tuon "nuorukaisen", joka soitti niin ihanasti huilua ja joka tietämättään samalla viritti myös soimaan kaikki nämä sielut. Muutamat tytöistä pujahtivat lupapäivinä salaa eräästä sivu-ovesta ja nousivat kolmanteen kerrokseen Oikokadun puolelle tirkistelemään ja näkemään. Mahdotonta. Eräskin pisti kätensä ristikon reijästä ulos ja liehutti valkeata nenäliinaansa. Kaksi muuta oli vieläkin rohkeampaa. He keinottelivat itsensä jollakin salaperäisellä tavalla katolle ja näkivätkin vihdoin "nuorukaisen." He näkivät vanhan maanpakoon tuomitun, sokean ja köyhtyneen aatelismiehen, joka ikäväänsä karkoittaakseen soitteli huilua ullakkokamarissaan.
6.