Kaikki nämä naiset olivat erinomaisen hyviä näitä lapsia kohtaan. Nunnat olivat ankaria vain itselleen. Tulta tehtiin vain kasvatuslaitokseen, ja ruoka oli luostarin ruokaan verrattuna ylellistä. Ja muutenkin oli hoito ja kohtelu sangen huolellista ja ystävällistä. Vain kun joku lapsi puhutteli nunnaa ohimennessään, ei nunna milloinkaan vastannut hänelle.
Tämä vaiti-olomääräys oli johtanut siihen, että koska puhuminen oli luostarissa kielletty ihmisiltä, puhuivat hengettömät kappaleet heidän sijastaan. Väliin puhui kirkon kello, väliin puutarhurin kulkunen. Eräs hyvin kaikuva vasarakello, joka oli aivan luukun vartijattaren lähettyvillä ja joka kuului ympäri koko talon, ilmoitti erilaisin kilahduksin, jonkunlaisen äänisähkölennättimen tapaan, kaikki jokapäiväisen elämän toimitukset ja kutsui tarpeen tullen puhumoon sen tai tuon talon asukkaista. Jokaisella henkilöllä ja asialla oli omat kilahduksensa. Päänunnalla oli yksi ja yksi, alijohtajattarella yksi ja kaksi. Kuusi ja viisi ilmoitti oppitunnin alkavan, niin että kasvatit eivät milloinkaan sanoneet: "Nyt alkaa oppitunti", vaan: "Nyt alkaa kuusi ja viisi." Neljä ja neljä oli rouva de Genlisin soitto. "Paholainenko se siellä aina neljästi rimputtelee", sanoivat ne nunnista, joilla ei ollut liiaksi hyväntahtoisuutta. Yhdeksäntoista kilahdusta ilmoitti tavattomia tapahtuvan. Silloin avattiin sulku-ovi, kauhistuttava, monilla telkeillä ja salpalaitoksilla varustettu rauta-ovi, joka kääntyi saranoillaan vain arkkipiispan saapuessa luostariin.
Häntä ja puutarhuria lukuunottamatta ei ainoakaan mies, kuten olemme maininneet, saanut astua jalallaan luostariin. Kasvatit tosin näkivät kaksi muutakin mieshenkilöä. Toinen oli luostarin vakinainen saarnaaja, vanha ja ruma pappi Banès, jota he saivat katsella kuorin rautaristikon takaa. Toinen oli piirustuksenopettaja herra Ansiaux, jota kirje, mistä ylempänä luimme muutamia rivejä, nimittää herra Anciotiksi ja jota se kuvailee vanhaksi, inhoittavaksl kyssäseläksi.
Kuten näemme, oli kaikkien miesten valinta toimitettu erittäin huolellisesti.
Sellainen oli tämä kummallinen talo.
8.
Post corda lapides.
Piirrettyämme hätimiten Pikku Picpusin luostarin henkisen kuvan, ei liene hyödytöntä selvitellä muutamin sanoin sen ulkonaista rakennetta.
Siitä onkin lukijalla jo jonkunlainen aavistus. Pikku Picpusin Pyhän Antonion luostari täytti melkein kokonaan sen avaran puolisuunnikkaan, joka muodostui Polonceaunkadun, Oikokadun, Picpusinkadun ja vanhoissa asemakartoissa Aumaraisinkaduksi nimitetyn umpikujan väliin. Nämä neljä katua kulkivat syvien kaivantojen tavoin pitkin tämän puolisuunnikkaan sivuja. Luostariin kuului useampia rakennuksia ja puutarha. Päärakennus oli kokonaisuudessaan katsottuna useammista osista kyhätty rykelmä, joka ylhäältä nähtynä muodosti ikäänkuin maahan kaadetun hirsipuun. Sen pitempi haara reunusti Oikokadun koko sitä osaa, joka oli Picpusinkadun ja Polonceaunkadun välillä. Lyhyempää haaraa kuvasi korkea, ankaran harmaja pääty, jonka kaikki akkunat olivat varustetut ristikoilla ja joka oli Picpusinkatua päin. Porttikäytävä n:o 62 osoitti sen äärimmäisintä päätä. Tämän päädyn keskikohdalla näkyi tomun ja pölyn vaalentama vanha, matala ovi, joka sulki ahdasta holvikäytävää, johon hämähäkit kutoivat verkkojaan ja joka avautui vain tunniksi, pariksi sunnuntaisin tai silloin, kun jotakuta nunnavainajaa vietiin arkussaan luostarista. Sen kautta kävi yleisön tie kirkkoon.
Hirsipuun kulmauksessa sijaisi muuan neliönmuotoinen sali, jota käytettiin varastohuoneena ja jota nunnat sanoivat mokakammioksi. Pitemmässä haarassa olivat äitien ja sisarten kopit sekä kokelaiden asunnot. Lyhyemmässä haarassa taas keittiöt, ruokasali, varsinainen luostari ja kirkko. Porttikäytävä n:o 62:n ja Aumaraisin umpikujan kulmauksen välillä oli kasvatuslaitos, jota ei lainkaan näkynyt ulkopuolelta. Puolisuunnikkaan lopun alan anasti puutarha, joka oli Polonceaunkadun tasapintaa paljon alempana, niin että muurit olivat vielä paljon korkeammat sisä- kuin ulkopuolelta. Puutarha kohosi hiukan keskikohdaltaan ja siinä törrötti pienen kummun harjalla kaunis, kartiomainen kuusi, josta lähti neljä leveätä käytävää kuin kilven keskipiikistä. Näiden suurempien käytävien aukeamissa oli taas kaksitellen kahdeksan pienempää, niin että jos alue olisi ollut ympyränmuotoinen, olisi käytävien pohjapiirros muistuttanut pyörälle laskettua ristiä. Käytävät, jotka kaikki päättyivät puutarhan hyvin epäsäännölliseen muuri-aitaukseen, olivat eri pitkiä. Niitä reunustivat viinimarjapensaat. Perällä kulki kaunis poppelikuja vanhan luostarin raunioilta, jotka olivat Oikokadun kulmauksessa, pikku luostariin, joka oli Aumaraisinkadun kulmauksessa. Pikku luostarin edustalla oli n.s. pikku puutarha. Lisätkää kaikkeen tähän melkoisen avara pihamaa, kaikenlaisia kulmauksia ja soppia, joita rakennusten sisäiset osat muodostivat, vankilanmuurit, ajatelkaa, että ainoana näkö-alana ja ainoana naapurina oli kattojen musta lakeus toisella puolen Polonceaunkatua, ja te saatte jotakuinkin täydellisen käsityksen siitä, millainen oli neljäkymmentäviisi vuotta sitten Pikku Picpusin bernhardilaisnunnain asunto. Tämä pyhä talo oli rakennettu erään neljännellätoista, viidennellätoista ja kuudennellatoista vuosisadalla kuuluisan pallohuoneen paikalle, pallohuoneen, jota sanottiin yhdentoistatuhannen paholaisen luolaksi.