Kaikki nämä kadut olivat muuten Pariisin vanhimpia. Nimet Oikokatu ja Aumarais tavataan jo sangen aikaisin, mutta kadut, joita ne osoittivat, olivat olleet olemassa jo kauvan niitä ennen. Aumaraisin umpikujan nimenä oli muinoin Maugoutin umpikuja. Oikokadun nimenä taas oli aikaisemmin Orjantappurakatu, sillä Jumala avasi ennen kukkien terät kuin ihminen oppi kiviä lohkomaan.
9.
Vuosisata luostarihunnussa.
Koska nyt olemme esittäneet useita yksityiskohtia muinoisesta Pikku Picpusin luostarista ja koska olemme rohjenneet avata akkunan tirkistelläksemme tähän suljettuun, salaperäiseen taloon, ei lukija panne pahakseen vieläkin pientä poikkeamista sivupoluille. Tämä poikkeaminen ei tosin ole missään tekemisessä tämän kirjan perustapausten kanssa, mutta se on valaiseva ja hyödyllinen siinä suhteessa, että se osoittaa luostarinkin asukkaissa voivan piillä eriskummallisia, tavallisuudesta poikkeavia luonteenominaisuuksia.
Pikku luostarissa oleili muuan satavuotias vanhus, joka oli sinne eksynyt Fontevraultin luostarista. Ennen vallankumousta oli hän liikkunut ylhäisissä seurapiireissä. Hän jutteli usein herra de Miromesnilistä, Ludvig XVI:n oikeusministeristä, sekä eräästä presidentinrouva Duplatista, jonka parhaita ystäviä hän sanoi olleensa. Kaikissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa veti hän nämä kaksi nimeä esiin huvikseen ja viattoman turhamaisuutensa tyydykkeiksi. Fontevraultin luostarista tiesi hän vallan ihmeitä kertoa: mitenkä se oli kuin kaupunki ikään ja mitenkä siellä oli oikein kadutkin.
Hän puhui pikardialaismurretta, joka huvitti kovasti kasvatteja. Joka vuosi uudisti hän juhlallisesti lupauksensa ja valaa tehdessään sanoi hän papille: "Hänen ylhäisyytensä Pyhä Franciskus teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Julianolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Julianus teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Eusebiolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Eusebius teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Prokopiolle, j.n.e., j.n.e., ja samaten teen minä sen nyt teille, isäni." — Ja kasvatit nauraa kikattamaan huntujensa suojassa. Viattomia hilpeydenpurkauksia, jotka kuitenkin saivat äänestäjä-äidit rypistämään kulmakarvojaan.
Joskus yltyi satavuotias vanhus muistelemaan muinaisia. Hän väitti, että hänen nuoruudessaan eivät bernhardilaismunkit antaneet perään muskettisotureille. Kokonainen vuosisata siinä puhui, mutta se olikin kahdeksastoista vuosisata. Hän jutteli eräästä hauskasta campanialaisesta ja burgundilaisesta tavasta, joka kukoisti ennen vallankumousta ja jossa pää-osaa näytteli neljä viinilajia. Jonkun arvohenkilön, Ranskan marsalkan tai prinssin tai herttuan tai päärin poiketessa johonkin burgundilaiseen tai campanialaiseen kaupunkiin pitivät kaupungin viranomaiset hänelle ensin ylistyspuheita ja ojensivat sitten hänelle neljä hopea-astiaa, joihin oli kaadettu neljänlaista viiniä. Ensimäisen astian kylkeen oli kirjoitettu: apinan viiniä, toisen: jalopeuran viiniä, kolmannen: lampaan viiniä, neljännen: sian viiniä. Nämä neljä nimitystä osoittivat juopumisen neljää astetta: ensimäisellä asteella vallitsee huoleton hauskuus, toisella leimahtavat kiukku ja raivo ilmituleen, kolmannella tulee sijaan tylsistynyt välinpitämättömyys ja neljännellä asteella ollessaan ei humalainen juuri ole kaukana eläimestä.
Kaapissa, jonka avainta hän ei hellittänyt luotaan, säilytti hän jotakin salaperäistä, ja mikäli näytti, hänelle tavattoman kallisarvoista esinettä. Fontevraultin säännöt eivät sitä kieltäneet. Hän ei tahtonut näyttää sitä esinettä kenellekään ihmiselle. Hän sulkeutui aina visusti huoneeseensa sitä tarkastelemaan, sillä senkin myönsivät hänen sisarkuntansa säännöt. Kuullessaan askeleita käytävästä sulki hän kaapin oven niin joutuin kuin suinkin taisi vanhoilla käsillään. Heti kun koetettiin johtaa keskustelua tähän esineeseen, vaikeni hän kuin muuri, hän, joka muutoin aina jutteli niin mielellään. Uteliaimmatkaan eivät mahtaneet mitään hänen vaiteliaisuudelleen, ja hänen lujuutensa saattoi itsepintaisimmatkin ponnistukset häpeään. Siitäpä tuli selvittelemisen aihetta kaikille luostarin ikävystyneille tai joutilaille asukkaille. Mikähän oikeastaan oli niin kallisarvoinen ja niin salaperäinen aarre tuolla satavuotiaalla? Ehkäpä joku pyhä kirja? Tai joku harvinainen rukousnauha? Tai joku oikeaksi todistettu pyhänjäännös? Otaksumisista ei tahtonut tulla loppuakaan. Vanhusraukan kuoltua juostiin kaapille nopeammin kuin ehkä olisi ollut soveliasta ja avattiin se. Salaperäinen esine tavattiin kolminkertaisista kääreistä kuin siunattu rippilautanen ikään. Se oli tosiaankin lautanen, fajanssilautanen, johon oli kuvattu, mitenkä pienet lemmenhengettäret pakenevat suunnattomilla peräruiskuilla varustettujen apteekkaripoikain ahdistamina. Siinäkös sitä on irvistystä ja hullunkurisia asentoja! Muuan viehättävistä pikkuhengettäristä on jo joutunut vainoojan kynsiin. Se tekee vastusta, pyristelee pieniä siipiään ja yrittää yhä lentoon, mutta voittoisan hirtehisen suu on pirullisessa ivahymyssä. Opetus: lemmenkin lannistavat vatsanväänteet. Tämä tavallaan erinomaisen mieltäkiinnittävä lautanen, joka ehkä on saanut kunnian herättää Molièressa ajatuksen erääseen kohtaukseen, oli olemassa vielä syyskuussa vuonna 1845. Se oli myytävänä erään sälykauppiaan kokoelmissa Beaumarchaisin puistokadun varrella.
Tämä kelpo vanhus ei milloinkaan halunnut maailman ihmisiä tervehdyskäynnille, koska, kuten hän selitti, puhumo oli liian ikävä.
10.