Pikku Picpusin asukkaiden lukumäärä väheni nopeasti. Vuonna 1840 oli jo pikku luostari kadonnut, kasvatuslaitos samoin. Ei ollut enää vanhoja, arvokkaita äitejä, ei nuoria tyttöjä: edelliset olivat kuolleet, jälkimäiset lentäneet tiehensä. Volaverunt.
Herkeämättömän palvomisen säännöt olivat kauhistuttavan ankarat. Ne vaikuttivat sen, että pyrkijöitä ilmaantui tavattoman vähän, ja luostari jäi piankin tyhjilleen. Vuonna 1845 liittyi yhdyskuntaan vielä muutamia harvoja maallikkosisaria, mutta varsinaisista nunnista ei ollut puhettakaan. Neljäkymmentä vuotta takaperin oli luostarissa vakinaisia asukkaita lähes sata. Viisitoista vuotta sitten enää vain kaksikymmentäkahdeksan. Montako on niitä nykyään? Vuonna 1847 oli päänunna verrattain nuori: merkki siitä, että valintapiiri oli supistunut. Hän ei ollut täyttänyt vielä neljääkymmentä vuotta. Kun työntekijät vähenevät, lisääntyy yksityisten taakka. Jokaisen tehtävät tulevat raskaammiksi. Saattoi jo silloin hyvin nähdä sen ajan, jolloin olisi enää vain kymmenkunnan heikkoa, kumaraista hartiaa kantamassa pyhän Benediktin raskaita määräyksiä. Taakka ei vähene, vaan pysyy aina samana niin harvoille kuin useillekin. Ennen se painoi, nyt se alkoi rusentaa. Nunnaraukat kuolla kupsahtivatkin toinen toisensa jälkeen. Sinäkin aikana, jolloin tämän kirjan tekijä asusti Pariisissa, kuoli heitä kaksi. Toinen oli kahdenkymmenenviiden vanha, toinen kahdenkymmenenkolmen. Tämä jälkimäinen saattoikin sanoa Julia Alpinulan tavoin: Hic jaceo. Vixi annos viginti et tres. Näiden syiden takia luopui luostari piankin tyttöjen kasvattamisesta.
Me emme ole voineet kulkea tämän kummallisen, tuntemattoman, salaperäisen talon ohi käymättä sinne sisälle ja viemättä sinne mukanamme kaikkia niitä lukijoita, jotka ovat liittyneet meidän seuraamme ja jotka kuuntelevat — muutamien hyödyksi ehkä — meidän kertovan Jean Valjeanin surullista tarinaa. Me olemme tunkeutuneet tarkastelemaan tämän yhdyskunnan elämää, yhdyskunnan, jonka tavat ja toimet olivat itsessään niin vanhoja, mutta niin uusia ja tuntemattomia nykyään. Koko talo oli kuin suljettu puutarha. Hortus conclusus. Me olemme puhuneet tästä omituisesta paikasta yksityiskohdittain, mutta kunnioittavasti, ainakin sikäli kuin yksityiskohtainen kuvailu ja kunnioittavaisuus sopivat yhteen. Me emme ymmärrä kaikkea, mutta mitään emme me solvaise. Me olemme yhtä kaukana Joosef de Maistren ylistyslaulusta, joka päätyi antamaan korkeimman siunauksensa pyövelille, kuin Voltairen irvistelevästä ivasta, joka ei kaihda ristiinnaulitunkuvaakaan häpäisemästä.
Voltairen epäjohdonmukaisuutta vain, sivumennen sanottuna. Sillä
Voltaire olisi puolustanut Jeesusta yhtä hyvin kuin hän puolusti
Calasta. Ja mitä merkitsee ristiinnaulitunkuva niillekin, jotka
kieltävät Jeesuksen yliluonnollisen syntyperän? Murhattua viisasta.
Yhdeksännellätoista vuosisadalla sai uskonnollisuus kestää kovia koettelemuksia. Unohdetaan erinäisiä seikkoja, ja siinähän ei mitään pahaa, kunhan vain unohdettaessa vanhaa, opittaisiin jotain uutta. Älköön ihmissydän jääkö tyhjilleen! Revitään maahan yhtä ja toista, ja hyvähän on niinkin, kunhan vain osataan sitten rakentaa jotakin pysyväistä sijaan.
Mutta sillä välin tarkastakaamme menneisyyden tapahtumia. On tarpeellista niitä tuntea, elleihän muun takia, niin ainakin osataksemme välttää sitä, minkä olemme hyljättäväksi havainneet. Väärät menneisyyden jäljittelyt pukeutuvat usein uusiin muotoihin ja pyytävät mielellään käydä tulevaisuudesta. Tämä kummitus, menneisyys, on taipuvainen väärentämään passinsa. Kavahtakaamme ansaa. Olkaamme varuillamme. Menneisyyden kasvoilla on eräs omituinen ilme, taika-usko, sekä eräs omituinen naamus, ulkokultaisuus. Ymmärtäkäämme tämä ilme oikein ja reväiskäämme pois tämä petollinen naamus.
Mitä luostareihin tulee, tarjoavat ne tarkastellaksemme kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä: sivistyskysymyksen, sivistyksen, joka ne tuomitsee, sekä vapauskysymyksen, vapauden, joka niitä suojelee.
SEITSEMÄS KIRJA
VÄLIHUOMAUTUS
1.