Luostari aatteena.
Tämä kirja on näytelmä, jossa ensimäisenä henkilönä on äärettömyys, ijankaikkisuus voiminensa.
Toisena on ihminen.
Ja koska nyt luostari osui tiellemme, täytyi meidän käydä sinne sisään. Miksi? Siksi, että luostari, yhtä ominaisena niin idän kuin lännen maille, niin vanhalle kuin uudelle ajalle, niin pakanuudelle ja buddalaisuudelle ja muhamettilaisuudelle kuin kristinuskolle, on muuan niitä tähystyslaitteita, joiden avulla ihminen katselee ijankaikkisuutta ja äärettömyyttä.
Tässä ei ole paikka lähteä laajemmin kehittämään tätä ajatusta. Mutta luopumatta lainkaan epäilystämme, varovaisuudestamme tai oikeutetusta kiivailustamme, täytyy meidän sanoa, että me joka kerta, kun näemme ihmisessä ijankaikkisuuden, äärettömyyden merkkejä, olkootpa ne kuinka vähäpätöisiä tahansa, tunnemme kunnioitusta. Synagogalla, moskealla, pagodilla, wigwamilla on vastenmielinen puolensa, jota me inhoamme, ja ylevä puolensa, jota me ihailemme. Mitä näkö-aloja ja mitä rajattomia haaveiluja hengelle! Jumaluuden paisteen heijastusta ihmiskäsien rakentamaan seinään.
2.
Luostari historiallisena ilmiönä.
Historian, järjen ja totuuden nimessä on luostarilaitos saanut tuomionsa.
Missä maassa luostareja vain on tiheämmälti, muodostuvat ne esteiksi yleiselle kehitykselle, haitallisiksi laitoksiksi ja laiskuuden keskuksiksi siellä, missä niiden pitäisi olla työn keskuksia. Luostari-yhteiskunnat ovat suuressa yhteiskunnassa samaa kuin misteli on tammessa ja syylä ihmisruumiissa. Niiden hyvinvointi ja lihominen merkitsee maan köyhtymistä. Luostarilaitos, joka alkeellisen sivistyksen aikoina oli tarpeellinen raakuuden vaimentamiseksi hengen aseilla, ei ole enää paikallaan kansojen miehuudenijässä. Ja kun se alkaa rappeutua ja luisua häviötään kohti, muuttuu se antamansa esimerkin takia vahingolliseksi kaikissa niissä suhteissa, jotka tekivät sen hyödylliseksi sen ensi puhtauden aikana.
Luostarit ovat eläneet aikansa. Ne olivat tarpeellisia uudenaikaisen sivistyksen kasvattajina, mutta ne muuttuivat sen vahvistuessa haitallisiksi ja ne ovat kerrassaan vahingollisia sen myöhemmälle kehitykselle. Sisäisen järjestyksensä ja tarkoituksensa puolesta olivat luostarit kyllä paikallaan kymmenennellä vuosisadalla, näyttivät epäilyttäviltä viidennellätoista, mutta ovat ehdottomasti hyljättäviä yhdeksännellätoista. Luostarisyöpä on mädännyttänyt melkein luurangoksi asti kaksi ihanaa kansaa, Italian ja Espanjan, joista toinen oli Europan valo, toinen Europan ylpeys vuosisatoja. Ja nykyään vasta alkavat nämä kaksi kuuluisaa kansaa parantua 1789:n terveellisen ja perinpohjaisen leikkauksen johdosta.