Luostari, etenkin vanhanaikuinen naisluostari, sellaisena kuin se esiintyi tämän vuosisadan kynnyksellä Italiassa, Itävallassa, Espanjassa, on keski-ajan synkimpiä, inhoittavimpia luomuksia. Luostari on kaikkien hirmujen leikkauspiste. Ja varsinkin katolilaisesta luostarista löyhähtää vastaan kuoleman hyinen huounta.
Etenkin on synkkä espanjalainen luostari. Siellä kohoaa pimeissä holveissa, joiden ääriviivoja on vaikea eroittaa ainaisessa hämärässä, tavattoman tanakoita, rauhattomia alttareita, korkeina kuin tuomiokirkot. Siellä riippuu vitjoista suunnattomia valkeita ristiinnaulitunkuvia. Siellä hohtavat suuret norsunluiset Kristukset alastomina mustapuisissa risteissään, ei enää vertavuotavina, vaan vertavaluvina, inhoittavina ja liikuttavina, ja niiden kyynäspäistä törröttävät luut, niiden polvilumpiot ovat kuin irtautumaisillaan, niiden haavoista pursuaa verinen liha, niiden päätä koristavat hopeaiset orjantappurakruunut, ne ovat kiinnitetyt ristiin kultanauloin, niiden otsalla kimaltelevat punakiviset veripisarat ja niiden silmissä välkkyvät timantit kyynelinä. Timantit ja punakivet näyttävät kosteilta ja ne hellyttävät itkuun siellä alhaalla pimeässä polvistuvat huntujen peittämät olennot, joiden kyljet on jouhipaita hieronut rikki, joiden selän on rautapiikkinen ruoska raadellut, joiden rinnat on pajukudos muodottomiksi pusertanut ja joiden polvista on nahka rukoillessa hankautunut, nämä naiset, jotka luulevat olevansa puolisoja, ja nämä haamut, jotka luulevat olevansa taivaan enkelejä. Ajattelevatko nämä naiset mitään? Eivät. Tahtovatko he mitään? Eivät. Rakastavatko he mitään? Eivät. Sykkiikö heissä elämä? Ei. Heidän hermonsa ovat muuttuneet luuksi. Heidän luunsa ovat muuttuneet kiveksi. Heidän huntunsa on yöstä ja pimeydestä kudottu. Heidän hengityksensä hunnun alla on kuin sydäntäsärkevää kuolonkorinaa. Päänunna, aave, heitä johdattaa pyhityksen tielle ja painaa heidät kauhun syvänteihin. Saastaton on siinä heidän silmiensä edessä vaativana, hirmuisena.
Senlaisia ovat vanhat espanjalaiset luostarit. Kammoittavan uskonnollisen kiihkon ryöväriluolia, neitseiden hautoja, surmansijoja.
Katolilainen Espanja oli roomalaisempi kuin Rooma itse. Espanjalainen luostari oli ennen muita oikea katolilainen luostari. Siellä tuntui vallitsevan itämainen henki. Arkkipiispa, taivaan kuohilaiden päämies, vartioi ja hallitsi tätä Jumalalle varattujen sielujen haaremia. Nunna oli haareminainen, pappi oli kuohilas. Hartaimmat valittiin unessa, ja he saivat nauttia Kristuksen läsnä-oloa. Yöllä astui tuo nuori, kaunis, alaston mies ristiltä ja loihti synkän kopin taivaallisen nautinnon näyttämöksi. Kosteat muurit estivät kenenkään häiritsemästä salaperäistä sulttaanitarta, jonka sulttaanina oli ristiinnaulittu. Katsekin vain ulkomaailmaan merkitsi uskottomuutta. Luostarin maanalaiset vankikomerot vastasivat nahkasäkkejä. Mitä upotettiin mereen idässä, se upotettiin maahan lännessä. Kumpaisellakin taholla vääntelivät vaimot käsiään. Aallot yksille, kuoppa toisille. Siellä hukutetut, täällä haudatut. Kauhea yhtäläisyys.
Kun eivät menneisyyden puolustajat enää nykyään voi kieltää näitä seikkoja, ovat he havainneet viisaimmaksi kääntää koko asian leikiksi. Tosiaankin sangen mukava, mutta sangen oudostuttava tapa suoriutua historian paljastuksista, tehdä filosofian selvittelyt vaarattomiksi ja taittaa kärki kaikilta kiusallisilta tosi-asioilta ja kaikilta kiusallisilta kysymyksiltä. Märehtimistä tyhjänhuutajille, sanovat ovelimmat. Vain tyhjää huutoa, toistavat typerät. Jean-Jacques, tyhjänhuutaja. Diderot, tyhjänhuutaja. Voltaire Calasin, Labarren ja Sirvenin auttajana, tyhjänhuutaja. En enää muista, kuka tässä hiljattain oli päässyt selville siitä, että Tacituskin oli vain tyhjänhuutaja, että Neero oli uhri ja että tuli tosiaankin säälitellä tuota "Holofernes-raukkaa."
Mutta tosi-asioista ei päästä niin vähällä, ja niitä on mahdoton vaientaa. Tämän kirjan tekijä näki omin silmin kahdeksan lieun päässä Brysselistä (siellä on keski-aika jokaisen ulottuvilla), Villersin luostarissa maanalaisten vankikomeroiden suu-aukon keskellä niittyä, joka ennen oli ollut luostarin pihana, sekä Dylen rannalla neljä kivistä muurattua koppia, joka olivat puoliksi maan sisässä, puoliksi veden alla. Ne olivat niitä in paceja, elinkautisvankeuteen tuomittujen säilytyslaitoksia. Jokaisessa kopissa voi huomata jäännöksiä rauta-ovesta, ulostuspaikan ja ristikkoluukun, joka on ulkoa kaksi jalkaa virran yläpuolella ja sisältä kuusi jalkaa maassa. Neljän jalan pituudelta huuhtelee virta kopin seinää. Maa oli aina kostea. In pacen asukkaan ainoana vuoteena oli tämä kostea maa. Eräässä kopissa näkyy vielä kaularaudan pää seinään kiinnitettynä. Toisessa taas huomaa nelikulmaisen, neljästä kivilaatasta kyhätyn komeron, joka on liian lyhyt maattavaksi ja liian matala suorana seisottavaksi. Sinne ahdettiin ihmisolento, ja viides kivilaatta nostettiin kanneksi päälle. Tämä on totta. Siitä saattaa jokainen tulla omin silmin vakuutetuksi. Niitä kiviä voi jokainen omin käsin kosketella. Nämä in pacet, nämä kopit, nämä rautatelkeet, nämä kaulakahleet, nämä korkeat luukut, joiden alareunoja virta huuhtelee, tämä kivikomero, jota jykevä paasi peitti kuin hautaa, sillä eroituksella vain, että siinä komerossa virunut vainaja olikin elävä olento, tämä lokainen maa, tämä ulostuspaikka, nämä kiviseinät, jotka tihkuvat kylmää hikeä, erinomaisia tyhjänhuutajia tosiaankin!
3.
Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.
Luostarilaitos, sellaisena kuin se esiintyi ennen Espanjassa ja sellaisena kuin se esiintyy nykyään Tiibetissä, on ikäänkuin jonkunlainen hivutustauti sivistyksen ruumiissa. Se pysähyttää elämän. Se vähentää aivan yksinkertaisesti väestön lukumäärää. Luostaroiminen on kuoharoimista. Se on ollut pitkät, pitkät ajat Europan vitsauksena. Lisätkää siihen kaikki omantunnon loukkaukset, pakolliset kutsumukset, läänityslaitos, joka käytti luostareja tukenaan, erikoisoikeus, joka heitti luostarilaitoksen syliin perheen liikajäsenet, ne julmuudet, joista juuri puhuimme, in pacet, tukitut suut, koppeihin teljetyt aivot, niin monet, monet onnettomat älyniekat, jotka iki-ajoiksi upotettiin maanalaisten luolien pimentoihin, luostarilupaukset, elävältä haudatut ihmissielut. Lisätkää yksityiset kärsimykset kansalliseen tappioon, ja ken lienettekin, te olette tunteva vavahtavanne, nähdessänne munkkikaavun tai nunnanhunnun, nämä kaksi eläville ihmisille keksittyä hikiliinaa.
Mutta huolimatta filosofiasta, huolimatta edistyksestä esiintyy muutamin kohdin vielä luostarihenkeä keskellä yhdeksättätoista vuosisataa, ja kummallinen ankaranuskonnollinen liike hämmästyttää parhaillaan sivistynyttä maailmaa. Tällainen vanhentuneiden muotojen, laitosten ja aatteiden itsepintainen elossapysytteleminen on verrattava pahentuneen hajuvoiteen haluun päästä kostuttamaan tukkaamme, mädäntyneen kalan pyrkimykseen päivällispöydälle, lapsenpuseron tungetteluun pukemaan miestä ja vainajien hellyyteen, vainajien, jotka nousivat haudoistaan hyväilemään eläviä.